"Kutka, isäntä hyvä? Oi säälikää itseänne, ne eivät ole täällä. Siunatut pyhimykset! tämä on kamalata: hän on koskenut minuun: minä olen kuollut!"
"Kuollut! Kuka on kuollut? Onko joku kuollut?"
"Voi älkää puhuko noin; tiedättehän te hyvin: emäntä parka — hän sai teistä kuumeen; se on niin tarttuvaista, että se voisi tappaa koko kaupungin. Pyhä Gennaro, varjele minua! Emäntä raukka — hän kuoli — ja haudattiin; ja minä, teidän uskollinen Gionettanne, voi minua! Menkää — menkää ta-ta-takaisin vuoteeseen, rakas isäntä — menkää!"
Soittaja raukka seisoi kotvan aikaa mykkänä ja liikkumattomana, sitten kävi vavahdus hänen ruumiinsa lävitse, hän kääntyi ja liukui takaisin, äänettömästi, haamun tavalla niinkuin hän oli tullutkin. Hän tuli siihen huoneeseen, missä hänen tapansa oli tehdä sävellyksiään — missä hänen vaimonsa suloisessa kärsivällisyydessään niin usein oli istunut hänen vierellään kiitellen ja mielistellen, kun muu maailma ainoastaan nauroi ja ivasi. Yhdessä nurkassa löysi hän laakeriseppeleen, jonka vaimo oli laskenut hänen otsalleen tuona onnellisena maineen ja riemun iltana, ja lähellä sitä makasi laatikossaan laiminlyöty soittokone.
Viola ei ollut kauan poissa; hän oli tavannut lääkärin ja saanut hänen mukaansa. Lähestyessään he kuulivat sisältä läpitunkevan, sydäntä vihlovan säveleen; se ei tuntunut tulevan elottomasta soittimesta, joka koneellisesti tottelee ihmiskättä — vaan se oli niinkuin henki olisi äärettömässä tuskassa huutanut varjojen maailmasta enkelien puoleen, jotka se näkee kaukana Ikuisen Syvänteen takana. He vaihtoivat suruisia silmäyksiä, kiiruhtivat askeleitaan ja astuivat sisään. Pisani kääntyi ja hänen katseensa, täynnä aavemaista älykkyyttä ja ankaraa käskyä, piti heitä loitolla. Vaimon musta viitta ja kuihtunut laakeriseppele makasivat hänen edessään. Violan sydän arvasi ensimäisellä silmänluonnilla kaiken — hän juoksi isän jalkojen juureen, syleili niitä: "Isä, isä, minähän olen sinulle jäänyt."
Vaikerrus lakkasi, viulunsävel muuttui; sekavassa yhtymässä — puoleksi mieheltä, puoleksi taiteilijalta lähteneenä — murheen säveleeseen sulautui ihanampia ääniä ja aatteita. Satakieli oli takaa-ajosta pelastunut, vienoina, ilmamaisina, livertelevinä, kaikuivat hienot äänet vielä jonkun hetken ja sitten sammuivat. Viulu putosi lattiaan ja sen kielet katkesivat. Helähdys kuului hiljaisuudessa. Soittaja katseli polvistuvaa lasta ja sitten katkenneita kieliä… "Haudatkaa minut vaimoni viereen", sanoi hän hyvin tyyneellä, matalalla äänellä, "ja tuo minun viereeni." Ja näin sanoessaan koko ruumis kangistui, ikäänkuin kivettyen. Viimeinen värähdys kävi hänen kasvoillaan. Hän putosi lattiaan, äkkiä ja raskaasti. Myöskin siellä — ihmiskoneistossa kielet katkesivat. Hänen pudotessaan veti takinhelma mukanaan laakeriseppeleen ja sekin putosi lähelle kuolleen miehen hermotonta kättä.
Särkynyt soitin — murtunut sydän — lakastunut laakerinlehvä — ja laskeva aurinko viiniköynnösten välistä valaisten kaikkea! Näin hymyilee ikuinen luonto raunioille kaiken sen, mikä elämätä kaunistaa! Eikä ainoakaan päivä laske näkemättä jossakin vaienneen soiton — kuihtuneen seppeleen!
X LUKU.
"Parempi turva kuin kilpi tai rintapanssari on pyhä viattomuus paljaalle sydämelle."
Ger. Lib. VIII, 41.