Ja soittaja haudattiin yhdessä viulunsa kanssa, samaan ruumisarkkuun. Kuuluisan Steinerin — tyrolilaisen titaanin — kätten tuote, usein olet taivasta tavotellut ja sentähden täytyy sinun nyt, niinkuin heikkojen ihmislasten, astua alas synkkään Haadekseen! Mutta kovempi on sinun kohtalosi kuin kuolevaisen mestarisi. Sillä sinun sielusi nukkuu kerallasi kirstussa. Mutta se soitto, joka kuuluu hänelle, nousee soitinta vaillakin korkealle kuuluakseen usein tyttären hurskaille korville, kun taivas on kirkas ja maassa murhe. Sillä yksi on kuulonaistin, jota maailma ei tunne. Ja vainajien äänet usein hiljaisina henkivät niille, jotka voivat muistoonsa liittää uskon.
Ja nyt on Viola yksin maailmassa. Yksin siinä kodissa, jossa yksinäisyys kehdosta asti on tuntunut olevan jotakin aivan luonnotonta. Aluksi yksinäisyys ja äänettömyys oli sietämätöntä. Ettekö te, te surevat, joille nämä sibylla-lehdet, monia outoja arvotuksia täynnänsä, tulevat joutumaan, ettekö ole tunteneet, kun jonkun hellästi rakastetun kuolema on tehnyt asunnon autioksi — ettekö ole tunteneet, ikäänkuin muuttuneen talon alakuloisuus olisi liian raskasta ajatukselle kestää? Te tahtoisitte vaihtaa sen, vaikka se olisi palatsi, pienimpään mökkiin. Ja kuitenkin — ikävä sanoa — kun tottelette tunnettanne, kun pakenette sen seinien sisältä, kun vieraassa paikassa, missä etsitte turvaa, ei mikään puhu teille kadonneesta, niin ettekö taas ole tunteneet kaipausta juuri siihen muistin ravintoon, joka vastikään oli katkerata kuin sappi? Eikö tunnu miltei pyhyyden loukkaukselta jättää kallis kotiliesi vieraille? Sen kodin hylkääminen, missä vanhempanne teitä vaalien ovat asuneet, loukkaa omaatuntoanne, ikäänkuin olisitte myyneet heidän hautansa. Kaunis oli etruskilaisten taikausko, että esi-isät tulivat kotijumaliksi. Kuuro on se sydän, jolle perhehaltijat hylätyiltä asuinsijoilta turhaan huutavat.
Ensiksi Viola sietämättömässä tuskassaan oli kiitollisena suostunut muuttamaan kotia erään hyvän naapurin tarjouksesta, joka oli hänen isäänsä hyvin kiintynyt ja kuului samaan soittokuntaan, jota Pisani ei nyt enää tulisi häiritsemään. Mutta outojen seura ja vieraiden lohdutus murheen ajalla, kuinka se kiihottaa haavaa! Ja sitten, kuulla muualla mainittavan: "isä, äiti, lapsi!" — ikäänkuin kuolema olisi käynyt yksistään teidän luonanne — nähdä muualla rakkaudessa ja järjestyksessä vietetyn elämän tyyntä säännöllisyyttä, onnellisten hetkien tasaista jatkumista kodin helmassa, ikäänkuin ei missään muualla pyörät olisi pysähtyneet, ketju taittunut, kellolaitos vaiennut! Ei, itse hauta ei niin paljon muistuta meille menetystämme kuin niiden seura, joilla ei ole mitään menetystä surtavana. Mene takaisin yksinäisyyteesi, nuori orpo, mene takaisin kotiisi: suru, joka kynnyksellä astuu vastaasi, tervehtii sinua lempeästi niinkuin hymy kuolleen kasvoilla. Ja siellä, istuinpaikaltasi oven edessä voit yhä nähdä puun, joka on yksin niinkuin sinäkin ja joka kallionkolosta lähteneenä raivaa tiensä valoon niinkuin ihmissydämen vaisto ponnistautuu kaikkien murheiden läpi, niin kauan kuin ajan vaiheet vielä kykenevät uudistamaan nuoruuden vehreyden ja kukoistuksen. Vasta silloin kun elonneste on kuivunut, kun vanhuus saapuu, niin aurinko turhaan paistaa ihmiselle kuten puulle.
Viikkoja ja kuukausia — monta ja ikävää — on jo kulunut eikä Napoli kauemmin kärsi, että sen epäjumala väistyy palveltavista. Maailma aina raastaa meidät pois itsemme luota tuhansin käsivarsin. Ja jälleen kaikuu Violan ääni näyttämöltä, joka on salaperäisen uskollinen kuva elämästä kaikkein enimmän juuri siinä, että näyttämöllä liikkuu vain näennäisiä muotoja emmekä pysähdy kysymäänkään, mitä todellisuuksia ne edustavat. Kun atenalainen näyttelijä liikutti kaikkien sydämiä syleillessään kuolonuurnaa ja purskahtaessaan nyyhkytyksiin, kuinka harvat silloin tiesivät, että se sisälsi hänen poikansa tuhan!
Kultaa niinkuin kunniaa tuhlattiin nuorelle näyttelijättärelle, mutta hän yhä jatkoi yksinkertaista elämäntapaansa, tyytyi halpaan kotiinsa ja siihen yhteen palvelijaan, jonka vikoja, jopa itsekkyyttä, hän oli liian kokematon huomatakseen. Olihan Gionetta hänet vastasyntyneenä laskenut isän käsivarsiin. Violaa ympäröivät kaikki paulat ja kiusaukset, joita hänen turvaton kauneutensa ja vaarallinen asemansa aiheutti. Mutta hänen kaino hyveensä kävi saastumatta läpi kaiken. Totta kyllä nyt mykistyneet huulet olivat hänelle opettaneet naisen hyveitä sekä kunnian ja uskonnon vaatimuksia. Ja sellainen lempi, mikä ei puhunut alttarista, oli hänelle tympäisevä. Mutta paitsi tätä murhe ja yksinäisyys kypsytti sydäntä ja pani toisinaan hänet miltei vapisemaan ajatellessaan, kuinka syvät hänen tunteensa saattoivat olla. Hänen varhaisista epämääräisistä näyistään kasvoi esiin rakkauden ihanne. Ja ennenkuin ihanne on löytynyt, eikö aina sen edellä käyvä varjo tee meitä kylmäksi jokapäiväiselle todellisuudelle! Tuon ihanteen yhteydessä uudelleen ja yhä uudelleen itsetiedottomasti ja jonkunmoisen pelon ja kammon kera, nousi esiin varottavan muukalaisen olento ja ääni. Melkein kaksi vuotta oli kulunut siitä kuin tämä kävi Napolissa. Ei mitään oltu hänestä kuultu, paitsi että hänen laivansa oli muutamia kuukausia hänen lähdettyään purjehtinut Livornoon. Napolin kielikellot olivat jo melkein unohtaneet hänen olemassaolonsa, jota pidettiin niin ihmeellisenä, mutta Violan sydän oli uskollisempi. Usein liiteli muukalaisen kuva hänen unelmiinsa, ja kun tuuli humisi tuossa oudonnäköisessä puussa, johon hänen muistonsa liittyi, niin Viola vavahti ja punastui, ikäänkuin olisi kuullut hänen puhuvan.
Mutta Violan mielistelijöiden joukossa oli yksi, jota hän kuunteli suopeammin kuin muita; osaksi kenties sentähden että tämä puhui hänen äitinsä kieltä, osaksi sentähden että tämä ei ollut tunkeileva tai epämiellyttävä vaan enempi ujo; osaksi sentähden että tämän yhteiskunta-asema oli lähempänä Violan omaa asemaa kuin ylhäisempien ihailijoiden, jonka vuoksi hänen ihailunsa ei tuntunut loukkaukselta; osaksi sentähden että tämä, ollen itse haaveilija ja kaunopuhuja, usein lausui ajatuksia, samanlaatuisia kuin mitä syvimmällä Violan sydämessä kätkeytyi. Viola alkoi pitää hänestä — ehkä rakastaa, mutta niinkuin sisar rakastaa; heidän välilleen syntyi tuttavallinen suhde. Jos englantilaisen sydämessä heräsi hurjia ja sopimattomia toiveita, niin hän ei ollut vielä niitä ilmaissut. Onko sinulla tässä vaaraa, turvaton Viola? vai onko vaara suurempi vielä löytymättömän ihanteesi puolelta?
Ja nyt tämä johtava luku päättyy, ikäänkuin alkusoittona lumottuun näytelmään. Tahdotko kuulla enempi? Pidä uskosi valmiina. Minä en pyydä sokaistuneita silmiä vaan herännyttä mieltä. Niinkuin Tenhosaari, kaukana ihmisten asumasijoilta
… "minne laiva harvoin tai ei koskaan tulee meidän rantamilta." —
Ger. Lib. XIV, 69.
niin on "tosielämän" uuvuttavalla ulapalla se saari, minne Muusa tai Sibylla — Runotar tai Tietäjätär (vuosiltaan vanha, mutta muodoltaan aina uusi) kutsuu sinua pyhälle purjehdukselle: