Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi — tosiasiain aikakausi, herra."
"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen ja poistui.
Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli musta.
Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen, vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.
Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla. Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa, olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon ihanteesen kohottamisen välillä.
"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen kreikkalainen."
"Hollantilainen on enemmän muodissa", sanoin minä.
"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta kirjallisuudessa —"
"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa, että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä. Kuvanveistotaiteessakin —"
"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! Siinä täytyy ainakin korkean ihanteen olla pääasia!"