"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam
O'Shanteria."
"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on lakattu ihailemasta."
"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että Shakespeare on niin realistinen!"
"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä esiintyisi tavallisessa elämässä — hänkö, joka ei koskaan alentunut esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"
Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen suuntaan.
"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani rosenkreutsiläisistä."
"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"
"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia. Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki kirjassaan Comte de Cabalis."
"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."
Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista; muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.