"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja hyveellinen se onkin — hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai palavampi kristillisessä uskossa — on ainoastaan yksi haara muista, jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"
"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."
"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."
"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan säilynyt?"
"Petturinko", huusi isäntäni. "Oliko Apollonios petturi?"
"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."
"Onko se niin vaikeata?" sanoi vanha herra. "Ettekö te siis koskaan ole nähnyt unta?"
Tähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän välillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni erosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla oli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän käytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli innostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä puhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon. Koskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan, enkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen. Näytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut silminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän osasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei kuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä filosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat — päät turvassa harteillansa — ovat taipuvaisia katselemaan menneitten aikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut ja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha herra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan yhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva kaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni oli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta minun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti taksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi muutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää olemassaolostaan.
Luulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä viisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa.
Vaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli hän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien kirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän epämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan erästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta erilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli esitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi hän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja luki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia tällaisia otteita: