"Ei lempeä — ei ainakaan sitä lempeä, josta olen kuullut ja lukenut ja jota olen näyttämöllä jäljitellyt — vaan juhlallisempi, arempi ja, minusta näyttää, melkein yliluonnollinen side minut vetää sinuun ja loihtii mieleeni sekä valvoessani että nukkuessani kuvia, jotka samalla viehättävät ja kammottavat. Luuletko sinä, että minä, jos se olisi lempeä, voisin sinulle näin puhua ja että (hän nosti äkkiä silmänsä) silmäni näin voisivat katsoa suoraan sinun silmiisi? Muukalainen, minä pyydän ainoastaan saada silloin tällöin nähdä sinua, saada kuulla sinun ääntäsi! Älä puhu minulle muista. Varota, nuhtele ja vaikka murra minun sydämeni — hylkää se harras kiitollisuus, jota sinulle tarjoon, mutta älä tule aina luokseni surun ja onnettomuuden enteenä. Joskus olen nähnyt sinut unissani, kunnian ja valkeuden muotojen ympäröimänä ja katseesi kirkkaasti loistaen taivaallista iloa, jota ne nyt eivät osota. Vieras, sinä olet pelastanut minut ja minä sinua kiitän ja siunaan. Onko tämäkin kunnioitus sinusta halpa?"
Näin sanoen neito nöyrästi risti käsivartensa rinnoilleen ja kallisti päänsä hänen edessään. Eikä tämä alamaisuus näyttänyt epänaiselliselta eikä halpamaiselta, ei se ollut niinkuin rakastajattaren nöyryys rakastajansa edessä tai orjan isäntänsä edessä, vaan pikemmin niinkuin lapsen hoitajansa tai niinkuin muinaisten uskontojen opetuslapsen vihkijänsä edessä. Zanonin otsa oli raskas ja miettiväinen. Hän katseli neitoa silmissään kummallinen ilme lempeyttä, surua ja samalla hellää rakkautta, mutta hänen huulensa olivat ankarat ja äänensä kylmä, kun hän vastasi:
"Ymmärrätkö, mitä pyydät, Viola? Arvaatko, mitä vaaraa itsellesi — ehkä meille molemmille — sinä nostatat? Tiedätkö, että minun elämäni liikkuu kaukana levottomain ihmisten ilmoilta ja on yhtä ainoata Ihanteen palvelusta, josta Ihanteesta minä pyrin poistamaan juuri kaiken sen, mikä muita enimmän viehättää? Onnettomuutena minä kartan sitä, mikä muille miehille näyttää olevan kohtalonsa kukka — maan tyttärien lempeä. Tätä nykyä minä voin varottaa sinua ja pelastaa monesta pahasta; jos useammin sinut tapaisin, niin voisiko tämä voima yhä pysyä hallussani? Sinä et ymmärrä minua. Ehkä on helpompi ymmärtää, mitä nyt lisään. Pyydän, että karkotat sydämestäsi kaikki ajatukset minun suhteeni, paitsi että minä olen sellainen, jota Onnetar äänekkäästi huutaa sinua karttamaan. Jos suostut Glyndonin kosintaan, on hän sinua rakastava, kunnes hauta peittää teidät molemmat. Minäkin (hän lisäsi tunteellisesti) — minäkin voisin sinua rakastaa!"
"Sinä!" huudahti Viola äkkinäisellä ilon, riemastuksen puuskalla, jota hän ei voinut hillitä; mutta hetkistä myöhemmin hän olisi antanut aarteita voidakseen saada huudahdustaan takaisin.
"Niin, Viola, minä voisin sinua rakastaa, mutta kuinka suuri ero, kuinka paljon murhetta on siinä rakkaudessa! Kukka antaa tuoksuaan sille vuorelle, jonka kyljellä se kasvaa. Vähän aikaa, niin kukka on kuollut, mutta vuori seisoo yhä — rinnallaan lumipeite, huipullaan päivänpaiste. Viivähdä — ajattele tarkasti! Vielä väijyy vaara sinua. Muutaman päivän vielä olet turvassa häikäilemättömältä ahdistajaltasi, mutta pian tulee hetki, jolloin ainoa pelastuksesi on pako. Jos englantilainen rakastaa sinua arvokkaasti, on sinun kunniasi oleva hänelle yhtä kallis kuin hänen omansa. Muussa tapauksessa on niitä muita maita, missä rakkaus on todellisempi kuin täällä ja hyve vähemmin vaarassa petoksen ja väkivallan puolelta. Jää hyvästi! Omaa kohtaloani en voi nähdä muuten kuin pilvien ja varjojen takaa. Sen ainakin tiedän, että me tulemme vielä tapaamaan toisemme, mutta opi sitä ennen, ihana kukkainen, että on armahampia olopaikkoja kuin kallionkylki."
Hän kääntyi puhuessaan ja tuli ulko-ovelle, missä Gionetta tahdikkaasti pysytteli. Zanoni laski keveästi kätensä hänen käsivarrelleen. Leikillisen kavaljeerin iloisella äänellä hän sanoi:
"Signor Glyndon kosii teidän emäntäänne: ottakoon hän hänet vaimokseen. Minä tiedän, että rakastatte emäntäänne. Nuhdelkaa häntä, jos näette hänessä tunteita minua kohtaan. Minä lintu olen aina lennossa."
Hän laski puhuessaan kukkaron Gionettan käteen ja meni.
IV LUKU.
"Taivaalliset Järkiolennot näyttäytyvät ja antavat itsestään tietoa kaikkein vapaimmin hiljaisuudessa ja yksinäisyyden rauhassa. Sentähden tarvitaan pieni huone eli salainen kammio", j.n.e.