Les Clavicules de Rabbi Salomon, (luku 3).
Tarkallensa käänt. hepreankielistä E. Pierre
Morissoneau, itämaisten kielten professori
ja kabbalistisen filosofian tutkija.

Se palatsi, jossa Zanoni asui, sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmissä osissa. Se on vielä olemassa, vaikka nyt autiona rauniona, ainoastaan muistomerkkinä siitä ritarillisesta loistosta, joka kauan sitten on hävinnyt Napolista ylväitten normannilaisten ja espanjalaisten keralla.

Kun hän astui yksityisiin huoneisiinsa, niin kaksi intialaista, maansa tapaan puettuina otti hänet vastaan kynnyksellä itämaalaisten arvokkaalla tervehdyksellä. He olivat seuranneet häntä niistä kaukaisista maista, joissa hän huhun mukaan oli asunut monta vuotta. Mutta he eivät voineet kertoa mitään, joka olisi uteliaisuutta tyydyttänyt tai antanut epäilyksille yllykettä. He eivät puhuneet muuta kieltä kuin omaansa. Näitä kahta lukuunottamatta kuului hänen ruhtinaalliseen seurueeseensa vain kaupungin palkattua väkeä, joita hänen tuhlaava anteliaisuutensa ja luja tahtonsa teki tottelevaisiksi käskyläisiksi. Hänen talossaan ja hänen tavoissaan ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tukea kierteleville huhuille. Häntä eivät utuiset olennot palvelleet, niinkuin kerrotaan Albertus Magnuksesta tai suuresta Leonardo da Vincistä. Mikään kuparikuva, maagillisesti kokoonpantu, ei hänelle ilmottanut tähtien vaikutuksia. Mitkään alkemistien laitokset — sulattimet, kauhat ja metallit — eivät hänen huoneitansa koristaneet eivätkä hänen rikkauksiansa selittäneet; eipä hän myöskään koskaan näyttänyt harrastavan niitä aatteellisia tutkimuksia, joista olisi voinut luulla hänen saaneen keskustelussaan ilmeneviä merkillisiä ajatuksia ja salaperäisiä tietojansa. Mitkään kirjat eivät hänelle puhuneet hänen yksinäisyydessään, ja jos hän koskaan niistä oli ammentanut oppia, niin ainakin nyt näytti Luonnon suuri kirja olevan ainoa, jota hän luki, ja hämmästyttävän laaja muisti häntä sen ohessa auttoi.

Kaikki muu hänen asunnossaan näytti tavalliselta ja jokapäiväiseltä paitsi yksi ainoa seikka, joka todella saattoi osottaa häntä salaisten tieteitten seuraajaksi, niiden auktoriteetin sanojen mukaan, jotka olemme panneet tämän luvun alkuun. Asui hän Roomassa tai Napolissa tai missä tahansa, niin hän aina valitsi yhden huoneen erikseen muista ja salpasi sen lukolla, joka tuskin oli sormusta suurempi mutta kuitenkin riittävä lukkosepän parhaimpiakin aseita vastustamaan. Niinpä yksi hänen palvelijoistaan, vastustamattoman uteliaisuuden pakottamana, oli tehnyt turhan yrityksen murtautua sisään, ja vaikka hän luuli valinneensa mitä suotuisimman ja salaisimman hetken — yön pimeydessä — ei sieluakaan lähimailla — Zanoni itse kotoaan poissa, niin seuraavana päivänä kuitenkin talon isäntä pitemmittä selityksittä erotti hänet palveluksesta: hänen taikauskonsa ja omatuntonsa kertoi hänelle syyn. Hän lohdutti itseään tämän onnettomuuden suhteen sillä, että levitteli kertomustaan yltympäri, tuhansilla liiotteluilla höystettynä. Hän selitti, että hänen lähestyessään ovea näkymättömät kädet olivat sysänneet hänen takaisin, ja että kun hän koski lukkoon, kaatui hän maahan ikäänkuin halvauksen iskemänä. Muuan lääkäri, joka kuuli kertomuksen, huomautti, ihmeidenuskojain harmiksi, että mahdollisesti Zanoni taitavasti osasi käyttää sähköä hyväkseen. — Olkoon kuinka tahansa, tähän huoneeseen, joka näin oli varjeltu, ei astunut kenkään muu kuin Zanoni itse.

Ajan juhlallinen tunninlyönti kuului läheisestä kirkosta ja herätti palatsin herran siitä syvästä ja liikkumattomasta uneksimisesta, johon hän oli vaipunut, horrokseen mennyttä muistuttaen.

"Taas santapisara vierinyt äärettömästä Tuntilasista", mutisi hän itsekseen, "eikä kuitenkaan aika lisää eikä vähennä yhtäkään Äärettömyyden hiukkaista! — Sieluni, loistava Augoeides,[21] miksi astut alas taivaallisesta piiristäsi — miksi ikuisesta, tähtöisestä ja himottomasta Rauhasta sinä laskeudut synkän ruumiskammion usviin? Kuinka katkerasti sinä olet oppinut, että kumppanuus kuolevaisten olioitten kanssa tuo mukanaan ainoastaan surua suloudessaankin, ja kuinka kauan jo olet asunut tyydytettynä suurenmoisessa yksinäisyydessäsi?"

Kun hän näin huokaili, puhkesi äkkiä yksi päivänkoiton varhaisimmista linnuista visertämään puutarhan oranssipuiden seasta hänen ikkunansa alta. Ja yhtä äkkiä vastaili laulu laulua; kumppani, säveleen herättämänä, vastasi onnellisena viserrykseen. Zanoni kuunteli, mutta ei se sielu, jota hän oli puhutellut, vaan sydän vastasi. Hän nousi ja mitteli lattiata rauhattomin askelin. "Pois tästä maailmasta!" hän lopulta huudahti kärsimättömästi. "Eikö aika joskus katkaise kohtalon siteitä? Niinkuin vetovoima pidättää maan radassaan, niin kiinnittää sieluakin side tähän maahan. Pois tästä tummanharmaasta planeetasta! Murtukaa siteet, kohotkaa siivet!"

Hän kulki hiljaisten käytäväin kautta — ylös korkeita portaita — ja astui salaiseen huoneeseen.

V LUKU.

— — — "Minä ja kumppanini olemme kohtalon käskyntäyttäjiä."