"Niin on, prinssi di ——, mutta minä en häntä pelkää."
"Teillä on toinenkin, jota saatte enemmän pelätä."
"Ja kuka hän on?"
"Minä itse."
Glyndon kalpeni ja hypähti paikaltaan. "Te, signor Zanoni! — te! — ja te uskallatte sen sanoa minulle näinikään?"
"Uskallan! Voi! toisinaan minä toivon, että osaisin pelätä."
Nämä ylpeät sanat eivät olleet pöyhkeästi lausutut vaan mitä syvimmän surumielisyyden äänellä. Glyndon harmistui, hämmentyi ja oli kuitenkin peloissaan. Mutta hänellä oli englantilaisen urhoollinen sydän, hän toipui pian ja virkkoi tyyneesti:
"Signor, minua eivät tuollaiset juhlalliset lauseet ja mystilliset viittaukset petä. Teillä saattaa olla voimia, joita minä en voi käsittää enkä käyttää, taikka saatatte olla ovela petturi."
"Hyvä, jatkakaa!"
"Minä tarkotan siis", jatkoi Glyndon päättäväisesti, vaikka hieman hämillään, "minä tarkotan: huomatkaa, että vaikka kukaan vieras ei voi minua taivuttaa tai pakottaa naimaan Viola Pisania, niin siitä huolimatta on se päätökseni yhtä luja, etten häntä hyvällä toiselle luovuta."