"Ja silloin", kuului samassa ääni heidän vierestään, "ja silloin, Jean
Nicot?"
Molemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli tavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä kulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.
"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä kavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen todistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta", sanoi Zanoni.
Nicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi, ja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella, jossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: "En tunne teitä. Mitä minusta tahdotte?"
"Poistumista. Jättäkää meidät!"
Nicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta korvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi liikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot pysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi päästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin väkevämmän tahdon pakottamana.
Glyndon ällistyneenä seurasi häntä silmillään.
"Ja mitä tiedätte tästä miehestä?" sanoi Zanoni.
"Minä tunnen hänet vertaisekseni — taiteen seuraajaksi."
"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on Jumalalle, olkoon taide ihmiselle — ylevä, siunauksellinen, nerokas ja lämmin luomus. Tuo ilkiö lienee maalaaja — mutta ei taiteilija."