Hän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään penkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin olisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista Zanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin kuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja köyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas, kehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä — ja tummat, takkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta — nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas todistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty jalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon ylellisyyttä.
Miehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti rumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja sisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset, jäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin kuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista vääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat, nenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta hehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti epätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa kasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja ovela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta tointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan häveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi taiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli jotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento, jonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti suuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli kovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat hänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan, yksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka niiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana valita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta kauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista Rafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen suuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen kauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä sielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli "ihmismaalaaja" niinkuin "Dionysos Antropografos".
Tällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa intohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa leppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen epäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä kauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja ihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli maailmanparantaja! Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa näyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat tahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota hän tahtoi rakentaa.
Lopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin vallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä sananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti "ihmiskunnan uudestisynnyttäjät" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka vielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien aisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut yhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan kuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta mutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä saivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä hankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin niitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden mullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan valeväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.
Tämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja rohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin oli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän kaunopuheisista esityksistä.
"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas", sanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, "ettette suinkaan ihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden häiritä teidän mietteitänne."
"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua", sanoi Glyndon, "ja häiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan."
"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla", sanoi Nicot vetäen povestaan muutamia kirjeitä, "että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei tosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse Mirabeau."
Tästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita nerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana "hyve" esiintyi 27 kertaa eikä "Jumala" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista toiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja, joihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki vanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille jumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen sijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko ihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan asukkaita — ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva vapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne, joilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli Glyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja kääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää — ja jonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia — tieteestä, joka yhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen maaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman työntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin patriarkoille oli suotu — silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja ihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.
"Huomatkaa", sanoi Nicot, "kuinka paljon sellaista, jota me nyt suosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme saarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne. Mutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on jumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä tunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse tällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat yhtaikaa olemasta ja —"