Kuitenkin yhä uudelleen hän maailmantuntemuksen epäluulolla koetti uskotella itselleen, että Zanonilla sittenkin oli joku kiero tarkotus koettaessaan viekottaa häntä, Glyndonia menemään naimisiin köyhän näyttelijättären kanssa, jota naimista hän englantilaisessa ylpeydessään ja ahdasmielisyydessään piti itselleen alentavana. Eikö Viola ja mystikko voineet olla liitossa keskenään? Eikö kaikki tuo komea ennustelu ja uhkailu ollut vain tekaistu hänen pettämisekseen? Hän tunsi väärää mielikarvautta Violaa kohtaan, koska tämä muka oli hankkinut itselleen Zanonin liittolaiseksi. Mutta tähän mielikarvauteen liittyi luonnollinen mustasukkaisuus. Zanoni uhkasi häntä kilpakosijana. Ja olipa Zanonin luonne tai hänen kykynsä millaiset tahansa, niin hänellä ainakin oli kaikki ulkonaiset edellytykset mitä tarvittiin toisten häikäisemiseksi ja hallitsemiseksi.

Omiin epäilyksiinsä tuskastuneena Glyndon heittäytyi seurusteluun niiden tuttavien kanssa, jotka hän oli Napolissa hankkinut — etupäässä taiteilijoita, niinkuin hänkin, kirjailijoita tai rikkaita porvareita, jotka jo teeskentelivät ylimystön loistoa, vaikka heiltä puuttui ylimysten suku-arvo. Näiltä hän sai paljon kuulla Zanonista, joka näillekin jo niinkuin kielikelloille oli tullut uteliaisuuden ja arvailun esineeksi.

Hän oli pannut merkille sen kummallisen seikan, että Zanoni hänen kanssaan oli puhunut englannin kieltä ja niin täydellisellä taidolla, että häntä olisi voinut luulla aito englantilaiseksi. Toisaalta Zanoni mainiosti käytti italiankieltä. Huomasipa Glyndon, että hänen taitonsa oli sama muissakin kielissä, joita muukalaiset harvemmin oppivat. Eräs ruotsalainen maalari, joka oli Zanonin kanssa keskustellut, väitti kivenkovaan, että hän oli ruotsalainen, ja eräs Konstantinopelin kauppias, joka oli myynyt tavaroitaan Zanonille, sanoi olevansa vakuutettu siitä ettei kukaan muu kuin oikea turkkilainen tai ainakin itämaalainen olisi voinut niin täydellisesti noudattaa pehmeätä itämaalaista ääntämistapaa. Kuitenkin kun nämä miehet vertailivat muistojaan, oli pieni tuskin huomattava erotus Zanonin ja syntyperäisen maanasukkaan puheen välillä, ei ääntämisessä, ei edes sanojen korostuksessa vaan ikäänkuin äänen pohjasäveleessä.

Tällainen kielikyky — niin johtui Glyndonin mieleen — oli juuri erityisenä ylpeyden lähteenä sillä lahkolla, jonka oppeja ja kykyjä tähän asti ei ole muuta kuin sangen vaillinaisesti tutkittu — rosenkreutsiläisillä. Hän muisti Saksassa kuulleensa puhuttavan John Bringaretin teoksesta,[23] jossa väitettiin että todellinen Ruusuristin Veljeskunta tunsi kaikki maailman kielet. Kuuluiko Zanoni tähän salaperäiseen veljeskuntaan, mikä jo kauan sitten oli väittänyt omaavansa salaisuuksia, joista yksi vähimpiä oli "viisasten kivi?" Veljeskunnan jäsenet pitivät itseänsä kaikkien kaldealaisten, maagien, gymnosofistien ja plaatolaisten opetusten perillisinä; he erosivat kaikista mustemman magian oppilaista elämänsä hyveellisyydessä, oppiensa puhtaudessa ja siinä, että he kaiken viisauden perustana terottivat aistimien alistamista ja uskonnollisen tunteen syventämistä — loistoisa lahko, jos vaan se ei valehdellut! Ja totta tosiaan, jos Zanonilla oli voimia suurempia kuin maailman viisasten joukolla, niin niitä voimia ei nähtävästi käytetty väärin. Se vähä, mitä tiedettiin hänen elämästään, puhui hänen edukseen. Mainittiin monta jalomielisyyden ja hyväntekeväisyyden osotusta, paikalleen sattunutta eikä umpimähkäistä; näistä puhuessaan kuitenkin kertojat puistivat päätään ja ilmaisivat kummastustaan sen johdosta että muukalaisella saattoi olla niin tarkat tiedot autettujen salatuista ja hämäristä tarpeista. Hän oli käynyt muutamien sairasten luona, jotka jo olivat lääkärien puolelta hylätyt, ja keskustellut heidän kanssaan kahdenkesken. He olivat parantuneet ja lukivat ansion siitä hänelle, mutta eivät voineet sanoa, millä lääkkeellä he olivat parantuneet. Sen he vain tiesivät että hän oli tullut, puhutellut heitä ja he olivat paranneet; tavallisesti kuitenkin oli syvä uni käynyt paranemisen edellä.

Toinen asianhaara oli myöskin alkanut herättää huomiota ja puhui vielä enemmän hänen kunniakseen. Ne, joiden kanssa hän etupäässä seurusteli — iloiset, huolettomat hurjastelijat, hienoston syntiset ja publikanit — kaikki näyttivät nopeasti mutta itse huomaamattaan heräävän puhtaampiin ajatuksiin ja säännöllisempään elämänlaatuun. Itse Cetoxa, keikailijoiden, kaksintaistelijoiden ja pelaajien prinssi, ei enää lainkaan ollut sama ihminen sen illan jälkeen, jonka merkillisistä tapauksista hän oli kertonut Glyndonille. Ensimäinen jälki hänen muutoksestaan oli pelipöytien jättäminen; seuraava oli sovinnonteko erään hänen sukunsa perivihollisen kanssa, jota hän viimeisinä kuutena vuotena alituisesti oli kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut yllyttää riitaan, missä hän olisi päässyt käyttämään omaa verratonta miekkailupistoaan.

Ja kun Cetoxa ja hänen nuoret kumppaninsa puhuivat Zanonista, ei suinkaan kuulunut siltä, että tuo mielenmuutos olisi saatu aikaan järkevillä neuvoilla ja opetuksilla. He kaikki kuvasivat Zanonia mieheksi, joka kaikkiin huvituksiin oli suostuvainen — joka tavoiltaan oli kaikkea muuta kuin säntillinen — ei juuri hurjastelija, vaan tasapuolinen, hauska ja iloinen, aina valmis kuuntelemaan miehen puhetta kuinkakin turhanpäiväisistä asioista tai ilahuttamaan kuuntelijoita mainioiden juttujensa ja kokemustensa loppumattomalla varastolla. Kaikki seuratavat, kaikki kansakunnat, kaikki luonteenlaadut olivat hänelle tuttuja. Hän oli vaitelias ainoastaan silloin kun joskus sattui puheeksi hänen syntynsä tai historiansa. Yleinen mielipide hänen sukuperänsä suhteen tuntui olevan kylläkin otaksuttava. Hänen rikkautensa, itämaisten kielten tuntemus, oleskelu Intiassa, erityinen arvokkuus, jota hän ei koskaan jättänyt edes iloisimpina ja tuttavallisimpina hetkinä, silmien ja tukan kiiltävä tummuus ja vieläpä ulkomuodon merkillisyydet, pienet, somat kädet ja komea pään heitto arabialaisten tapaan — kaikki näytti viittaavan häntä toiseen tai toiseen itämaiseen kansaan kuuluvaksi. Koettipa eräs itämaisten kielten opiskelija johtaa Zanonin nimen sammuneiden kielten juurista. Zan oli kieltämättä kaldealaisten nimitys auringolle. Kreikkalaiset, jotka vääristelivät kaikkia itämaisia nimiä, olivat tässä tapauksessa säilyttäneet oikean muodon, niinkuin merkitsevästi kyllä osottaa kreetalaisten kirjotus Zeuksen haudalla.[24] Muuten Zan eli Zaun oli sidonilaisilla jotenkin tavallinen On'in nimitys. Adonis oli ainoastaan toisinto Zanonas'ista, jota Hesykiuksen mukaan Sidonissa palveltiin. Tätä syvällistä ja kiistämätöntä sanajohtoa Mervale kuunteli tarkkaavasti ja huomautti, että hän nyt uskalsi esittää erään nerokkaan keksinnön, jonka hän itse kauan sitten oli tehnyt, nim. että lukuisat Smith'ien suvut Englannissa epäilemättä olivat Fryygialaisten Apollon-pappien vanhaa sukua. "Sillä eikö Apollon nimi fryygialaisten kesken ollut Smintheus? Kuinka selvät ovatkaan tuon ylevän nimen myöhemmät muodostumat — Smintheus — Smitheus — Smith! Ja vielä nytkin, tahdon huomauttaa, tämän mainehikkaan suvun vanhemmat haarat tietämättään haluavat lähennellä ainakin yhdellä kirjaimella alkuperäistä nimeä, koska pitävät hurskaana huolenaan aina kirjottaa nimensä Smithe!"

Kielimies ällistyi suuresti tästä keksinnöstä ja pyysi Mervalen lupaa kirjottaakseen siitä teokseensa, jonka hän aikoi laatia kielten sukuperästä. Se saisi nimekseen Babel ja julaistaisiin kolmessa kvarto-nidoksessa tilauksen mukaan.[25]

VII LUKU.

"Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta, ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa, senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan." — Kreivi de Gabalis.

Kaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut ravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä iltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon sekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja ivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä puistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli kuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen mieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon asetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä väristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi hän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.