"Jos tahdot siivilläsi liitää korkealle,
Niin heitä luotas maallisuuden taakka!
Pois synkeän ja ahtaan elon pauloista
Pakene ihanteitten valtakuntaan!"
Ihanne ja Elämä. (Saks.)
Muutamat väärät taiteen opettajat alentavat ja pahentavat oppilaittensa aistia kohdistamalla heidän huomiotansa siihen, mitä he aivan väärin kutsuvat luonnollisuudeksi, vaikkei se ole muuta kuin jokapäiväisyyttä; he eivät ymmärrä sitä taiteen kauneutta, jota Rafael niin oikein kuvaa sanoilla "kauneuden aate maalarin sielussa"; eivät ymmärrä, että kaikessa taiteessa, olkoon sen plastillinen ilmaisu sanoissa, marmorissa, väreissä tai äänessä, luonnon orjamainen matkiminen kuuluu taiteen päivätyöläisille ja vasta-alkajille.
Sama on siveellisyyden laita. Maailmanihmiset halventavat ja alentavat jalompien luonteitten rohkeata innostusta kääntämällä kaiken ylevän ja rehellisen joksikin halpamaiseksi ja arvottomaksi. Muuan suuri saksalainen runoilija on hyvin selittänyt erotuksen varovaisuuden ja suuremman viisauden välillä. Viisaudessa on sellaista rohkeata uhmaa, jota pelkuruus ei suvaitse:
"Heikkosilmäinen näkee vain väistyvän rannan
Eikä sitä maata, minne pursi rohkeasti rientää."
Kuitenkin tervejärkisten ja maailmallisten ihmisten ajatuksenjuoksussa on usein heidän omalta kannaltaan eittämätön johdonmukaisuus. Sinulla täytyy olla luja tunne eli usko kaikkeen epäitsekkääseen ja jumalalliseen — olkoon se uskonnon tai taiteen alalla, maineessa tai rakkaudessa — muuten "terve järki" viisasteluillaan tekee aiotun uhrautumisen tyhjäksi ja muuttaa väärillä johtopäätöksillään jumalallisen voiman kauppatavaraksi.
Jokainen todellinen taidearvostelija — Aristoteleesta ja Pliniuksesta Reynoldsiin ja Fuselliin — on koettanut opettaa maalareille, ettei luontoa ole kopioitava vaan kohotettava; että taiteen suurin tarkotusperä on mitä ylevimmissä muodoissa esittää ihmiskunnan lakkaamatonta pyrkimystä Jumaluutta kohti. Totuutta on Hamletissa, Makbetissa ja hänen noidissaan, Desdemoniassa, Prosperossa ja Kalibanissa; totuutta on Rafaelin maalauksissa, Apollon patsaassa, Antinouksessa ja Laokoonissa. Mutta sanojen ja kuvien ja patsaiden mallit eivät ole joka kaupungin kaduilla tavattavissa. Kaikki ne, Rafaelin sanoilla lausuen, ovat aatteen luomuksia taiteilijan päässä. Eikä aate ole synnynnäinen vaan on lähtenyt ahkerasta tutkimuksesta. Mutta se tutkimus on tarkottanut aatteen nostamista jokapäiväisyyden maaperästä kauneuteen ja kunniaan.
Ihan arkipäiväinen malli tarjoo erinomaisia sysäyksiä sille, joka jo sisässään tuntee aatteen, mutta lihaan ja vereen puettu Venus kävisi alhaiseksi, jos häntä kuvaisi taiteilija, jolla ei ole aatetta sielussaan.
Kun Guidolta kysyttiin, mistä hän sai tauluihinsa malleja, lähetti hän noutamaan tavallisen tarjoilijan ja piirsi hänen mukaansa mitä ihanimman miehenpään. Se muistutti tuota miestä, mutta oli samalla sankarin kuva. Se oli tosi, mutta ei asiallinen. Monen kriitikon mielestä se ei ollut "luonnonmukainen." Taiteessa kysytään ihannoimista, jota ei käsitä mikä yleisö tahansa. Korkea taide on näet lahja, joka ei tule itsestään.
Mutta tahdon palata vertaukseeni. Tämä sama perusaate on siveellisen käytöksen suhteen vielä vähemmän ymmärretty. Maailmallisen ymmärtäväisyyden neuvo pelottaa yhtä paljon antautumasta hyveen vaaroihin kuin paheen rangaistuksiin; mutta käytöksessä, niinkuin taiteessakin, löytyy suuruuden ja kauneuden ihanne, jolla elämän turhanpäiväisyyttä ja arkiaikaisuutta pitäisi ylentää.