Glyndon tunsi Mervalen neuvojen terveen maallisen järkevyyden, hän kammoksui eteensä avattua mahdollista tulevaisuutta Violan parissa, vaikka hänellä oli todellinen harrastus taiteeseensa ja vaikka hänen intohimoinen rakkautensa olisi oikealle ohjattuna voinut puhdistaa koko hänen olemuksensa, niinkuin vahva tuuli puhdistaa ilman.
Hän ei tosiaankaan voinut tehdä mitään päätöstä tuon järkevän neuvojan kynsissä eikä hän myöskään voinut päättää heti jättää Violan tavottamista. Peläten seurata Zanonin neuvoja ja oman sydämensä vaatimuksia hän oli viimeiset kaksi päivää pysynyt poissa nuoren näyttelijättären nähtävistä. Mutta eräänä yönä ylempänä kerrottujen keskustelujen jälkeen Zanonin ja Mervalen kanssa hän näki niin merkillisiä ja niin selviä unia vastaisesta tulevaisuudesta taiteen ja Violan kera, että hän olisi voinut luulla itse Zanonin niitä lähettäneen hänelle Untamolasta. Aamulla herätessään hän päätti totella sydämensä ääntä ja lähteä tapaamaan Violaa vaikkei hän itsekään ollut selvillä tarkotuksistaan ja päätöksistään.
X LUKU.
"Oi mikä huoli, epäilys ja jäätävä pelko syntyykään mietinnästä!"
Tasso, Canzone VI.
Ovensa edustalla istui nuori näyttelijätär. Hänen edessään tuo taivahinen merenlahti näytti rantojen helmassa nukkuvan; oikealla käsin kohosivat nuo tummat ryhmyiset vuoret, joille matkailijat meidän päivinämme nousevat katsomaan Virgiliuksen hautaa ja Posilipon luolaa. Muutamia kalastajia kuljeksi kallioilla, missä heidän verkkonsa riippuivat kuivamassa ja kauempana paimenpilli silloin tällöin yhtyi hitaitten muulien kellojen ääneen ja katkaisi suloisen hiljaisuuden — hiljaisuuden, mikä Napolin rannikoilla vallitsee päivällishetken loppuessa. Älkää luulkokaan voivanne täysin ymmärtää dolce far nienten — "suloisen joutenolon" — merkitystä, jollette ole käyneet etelämaissa ja tunteneet sen veltostuttavaa viehättäväisyyttä; ja kun sen nautinnon rikkauden olette tunteneet, kun olette hengittäneet Välimeren maitten hurmaavaa ilmaa, silloin ette enää ihmettele, miksikä sydän niin äkisti ja niin rikkaasti kypsyy Etelän ruusuisen taivaan ja loistavan päivänhelteen tienoilla.
Laulajattaren silmät olivat luodut hänen edessään olevalle avaralle siniulapalle. Hänen pukunsa harvinainen huolimattomuus oli merkkinä hajamielisyydestä. Hänen kaunis tukkansa oli valloillaan ja ainoastaan osaksi huivin peittämä, jonka purppuraväri vielä lisäsi kultaisten hiusten loistoa. Vallaton kihara oli pujahtanut alas hienohipiäiselle kaulalle. Avara aamuvaippa, kirjavan nauhan kiinnipitämä, salli mereltä tulevan tuulahduksen laskeutua lepoon hänen rinnoilleen ja pikku kenkäset näyttivät olevan aivan liian suuria jalalle. Mahtoi päivän helle olla aiheena poskien ruusunpunan syventymiselle ja tummien suurten silmien merkilliselle kaihomielisyydelle. Kaikessa näyttämön prameudessa — kaikessa huikaisevan kirkkaiden lamppujen loistossa — ei ollut Viola niin viehättävältä näyttänyt.
Näyttelijättären vieressä seisoi Gionetta kynnyksellä pyylevänä, kädet kyynäspäitä myöten pistettyinä hameen kummallakin puolella oleviin syviin taskuihin.
"Mutta sen vakuutan", sanoi hoitajatar nopealla terävällä äänellään, "mutta sen vakuutan, lemmittyni, ettei koko Napolissa ole hienompaa herrasmiestä eikä kauniimpaa kuin tämä 'inglesi' (englantilainen), ja olen kuullut, että inglesit ovat paljon rikkaampia kuin miltä näyttävät. Kyllähän heillä ei kuulu olevan mitään puita maassaan, noilla raukoilla! ja 24 tunnin sijasta heillä on ainoastaan 12 tuntia päivässään, mutta minä olen kuullut, että he kengittävät hevosensa kultakengillä, ja koskeivät he — kerettiläisparat! — voi muuttaa rypäleitä viiniksi, ajavat he kultaa ruumiiseensa; kun heitä vaivaa vatsankipu, nauttivat he jonkun lasin kultarahoja. Mutta sinähän et kuuntele minua, sydänkäpy, sinähän et kuuntele!"
"Ja tätä kaikkea huhuillaan juuri Zanonista!" sanoi Viola puoleksi itsekseen välittämättä Gionettan laverteluista Glyndonin ja englantilaisten kiitokseksi.