"Siunatkoon Maria, älä puhu tuosta kauheasta Zanonista. Ole varma siitä, että hänen kauniit kasvonsa niinkuin hänen vielä kauniimmat kolikkonsa ovat noidutut. Minä katselen joka tuokion päästä niitä rahoja, joita hän antoi minulle eilisiltana ja odotan, muuttuvatko ne kiviksi."
"Uskotko sinä siis todella", sanoi Viola arasti mutta vakavasti, "että noituutta vielä on olemassa?"
"Uskonko! — uskonko minä San Gennaroon, pyhimykseen? Kuinka luulet, että Zanoni paransi vanhan Filippon, kalastajan, jonka tohtori oli heittänyt sikseen? Kuinka luulet, että hän on voinut pysytellä elossa ainakin kolmetuhatta vuotta? Kuinka luulet että hän voi kaikkia lumota ja masentaa katseellaan niinkuin vampiirit tekevät?"
"Ah olisiko se ainoastaan taikaa? Siltä se tuntuukin — niin sitä se on!" mutisi Viola kalveten. Soittajan tytär oli miltei yhtä taikauskoinen kuin vanha Gionetta. Ja hänen viaton sydämensä, jota neitsyeellisen intohimon outuus pelotti, oli valmis lukemaan noituuden syyksi sen, minkä kokeneemmat olisivat päättäneet rakkaudeksi.
"Niin", jatkoi Gionetta yhä, "ja miksi tuo mahtava prinssi di —— on häntä niin pelästynyt? Miksi hän on lakannut meitä ahdistamasta? Miksi hän on ollut niin hiljoillaan? Eikö siinä ole mitään taikatemppuja?"
"Luuletko sinä siis", sanoi Viola sievällä epäjohdonmukaisuudella, "että tämä onnellisuus ja turvallisuus on hänen ansiotaan? Oi, anna minun sitä uskoa! Älä puhu mitään, Gionetta! Miksei minulla ole ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, paitsi sinua ja omaa pelkoani? Oi armas aurinko!" ja tyttö painoi kättä povelleen kiihkeästi, "joka paikkaa sinä valaiset paitsi tätä. Mene nyt, Gionetta, jätä minut yksin — mene!"
"Jo onkin minun aika lähteä tästä. Polenta-puuro jo palaa pohjaan etkä sinä ole mitään tänäpänä syönyt. Jollet sinä syö, kultamuruseni, niin kadotat kauneutesi eikä sinusta kukaan huoli. Kuka meistä naisista välittää, kun olemme rumia; minä sen tiedän, ja silloinhan sinun pitäisi niinkuin Gionettan hankkia itsellesi joku tyttölapsi kiusattavaksi. Minä menen, menen polentaa katsomaan."
"Siitä asti kuin hänet näin", sanoi tyttö puoliääneen, "siitä asti kuin hänen mustat silmänsä ovat minua seuranneet, en enää ole sama ihminen. Minä tahtoisin päästä pakoon omaa itseäni — kiitää päivänsäteen kera vuoriston huipuille — tulla joksikin ilmojen asukkaaksi. Haamuja liitelee silmieni edessä yöllä ja sydämessäni tuntuu lintusen siivenlepatus, ikäänkuin henki olisi pelästynyt ja tahtoisi häkistään murtautua."
Tällaisia hajanaisia lauseita mutisi näyttelijätär ja hänen kuulemattaan läheni askeleita ja hänen käsivarteensa tuntui keveä kosketus.
"Viola — bellissima (kaunein) — Viola!"