"Muuta ei minulla ole sinulle antaa. Kuule minua, signor: kun katselen sinun kasvojasi, kun kuulen sinun ääntäsi, hiipii päälleni rauhallinen tyyneys ja viihdyttää ajatukseni, jotka ovat niin kuumeisia ja hurjia, ah! Kun sinä menet pois, tuntuu päivä pimeämmältä, mutta pian pakenee taas varjo. Minä en sinua ikävöi, minä en sinua ajattele, niin, minä en sinua rakasta enkä tahdo itseäni antaa, paitsi kun rakastan."
"Mutta minä opettaisin sinua rakastamaan minua: älä pelkää. Sellainen rakkaus, josta sinä puhut, on juuri meidän kylmemmissä maissa viattomuuden ja nuoruuden rakkautta."
"Viattomuuden!" sanoi Viola. "Niinkö? Ehkäpä" — hän pysähtyi ja lisäsi ponnistaen: "muukalainen, ottaisitko omaksesi orvon? Ah, sinähän ainakin olet jalo. Sinä et tahtoisi viattomuutta turmella!"
Glyndon hätkähti, omantuntonsa satuttamana.
"Ei, siitä ei tule mitään", sanoi Viola nousten, vaikkei hän tajunnut niitä puoleksi häpeäviä, puoleksi epäluuloisia ajatuksia, jotka kulkivat hänen rakastajansa mielessä. "Jätä minut ja koeta unohtaa. Sinä et ymmärrä, sinä et voisi ymmärtää sen luontoa, jota luulet rakastavasi. Lapsuudestani asti minä olen tuntenut olevani määrätty johonkin outoon ja yliluonnolliseen kohtaloon, tuntenut olevani vertaisistani erotettu. Tämä tunne kasvaa sisässäni päivä päivältä — ja oi, toisinaan se on epämääräistä iloa ja hurmaa, toisinaan synkintä murhetta. Se on ikäänkuin varjo hämärissä, joka hitaasti ja vakavasti levitteleikse. Tuntini lähenee: vielä tuokio ja yö on tullut!"
Glyndon kuunteli liikutettuna ja hämmästyneenä. "Viola", hän huudahti, "sanasi vielä enemmän kuin ennen vetävät minua sinuun. Niinkuin sinä tunnet, niin minäkin tunnen. Minuakin on ahdistanut jäätävä ylimaallinen aavistus. Ihmisten joukossa olen tuntenut olevani yksin. Kaikissa nautinnoissani, työssäni, ponnistuksissani on varottava ääni alati korvaani kuiskannut: 'Aika kätkee miehuutesi varalle mustan mysterion.' Kun sinä puhuit, oli äänesi niinkuin omasta sielustani lähtenyt!"
Viola tuijotti häneen ihmetellen ja kauhistuen. Tytön kasvot olivat marmorinvalkeat ja olisivat kelvanneet kreikkalaiselle kuvanveistäjälle Pytonessan[28] malliksi, kun tämä mystillisestä luolastaan ja lirisevän vesilähteen partaalta ensi kerran kuulee innostavan jumalan äänen. Vähitellen poistui jäykkyys ja jännitys noilta ihmeellisiltä, tasapiirteisiltä kasvoilta, väri palasi, suonet sykkivät ja sydän elähytti katsantoa.
"Sano minulle", virkkoi Viola puoleksi poispäin kääntyen, "sano minulle, oletko nähnyt — tunnetko — erään muukalaisen tässä kaupungissa, erään, josta kiertelee hurjia huhuja?"
"Sinä tarkotat Zanonia? Minä olen nähnyt hänet — minä tunnen hänet — entä sinä? Ah, hänkin pyrkii kanssani kilpailemaan — hänkin tahtoo vallata sinua minulta!"
"Sinä erehdyt", sanoi Viola nopeasti ja syvään huoaten, "hän pitää sinun puoltasi: hän kertoi minulle sinun rakkaudestasi; hän pyysi minua, että — että en sinua hylkäisi."