"Kummallinen olento! Käsittämätön arvotus! Miksi mainitsit häntä?"
"Miksi? Ah, minä aioin kysyä sinulta, tokko silloin kun ensiksi hänet näit, se aavistus, se vaistomainen tunne, josta puhuit, tuli päällesi valtaavampana, selvempänä kuin ennen — tokko tunsit (ja näyttelijätär puhui kiivaasti hengittäen) tokko tunsit, että häneen liittyi elämäsi salaisuus?"
"Kaikkea tuota tunsin", vastasi Glyndon, "silloin kun ensi kerran olin hänen seurassaan. Vaikka kaikki ympärilläni oli hauskaa — soitto, juhlavalaistus, keveä keskustelu ja taivas ilman pilven hattaraa — niin polveni tärisivät, hiukseni pöyristyivät ja vereni jähmettyi. Senjälkeen hän on anastanut ajatuksissani paikan sinun rinnallasi."
"Ei enempää, ei enempää nyt", sanoi Viola ikäänkuin tukehtumaisillaan, "tässä täytyy olla kohtalon sormi. En voi enempi puhua nyt. Hyvästi!"
Viola juoksi hänen ohitsensa huoneeseen ja sulki oven. Glyndon ei seurannut häntä eikä hänen, kumma kyllä, olisi tehnyt mielikään. Hänen ajatellessaan ja muistellessaan tuota hetkeä kuutamossa, kuinka Zanoni häntä oli puhutellut, pani se hänen inhimilliset tunteensa jäätymään. Hän vapisi astuessaan päivänpaisteeseen ja käveli syvissä mietteissä tuon vilkkaan italialaisen kaupungin väkirikkaampiin osiin.
KOLMAS KIRJA.
Teurgia.
— "Ritarit rannalle saapuivat, missä vaaroihin vievä laiva heitä satamassa odotti."
Gerus. Lib. XV.