"Mutta se mikä erityisesti veljeskunnalle on merkillistä, on sen ihmeellinen taito kaikilla lääketieteen aloilla. He eivät toimi loitsukeinoilla vaan yrteillä."
— Käsinkirjotettu kertomus todellisten rosenkreutsiläisten synnystä ja ominaisuuksista, kirj. J. von D——.
Tähän aikaan tapahtui, että Viola sai tilaisuuden vastapalveluksella maksaa siitä hyvyydestä, jota hänelle oli osottanut isänsä soittajakumppani ottamalla hänet taloonsa ja vaalimalla häntä silloin kun hän ensin jäi orvoksi maailmaan. Vanha Bernardi oli kasvattanut kolme poikaa samaan toimeen, mikä hänellä itsellään oli, ja he olivat äskettäin lähteneet Napolista koettamaan onneansa pohjoisempien maiden rikkaammissa kaupungeissa, missä vielä soittajia ei ollut yli tarpeen ja varojen. Hänen ja iäkkään puolisonsa kotia ei ollut enää kenkään muu hauskuuttamassa kuin vilkas, laverteleva tummasilmäinen tyttö, noin 8 vuoden vanha, isän pojantytär, jonka äiti oli kuollut synnytystuskiin.
Nytpä oli Bernardille sattunut halvaus, joka esti häntä tointansa harjottamasta. Hän oli aina ollut hyväsydäminen, leppoisa, antelias ja seuranhaluinen — ja käyttänyt sen, mitä ansaitsi, kädestä suuhun, ikäänkuin taudin ja vanhuuden päivää ei voisi koskaan tullakaan. Vaikka hän saikin vähäsen eläkettä entisistä palveluksistaan, oli se aivan riittämätön hänen tarpeisiinsa eikä hän ollut aivan velatonkaan. Köyhyys astui hänen tupaansa — mutta silloinpa Violan lämmin hymy ja aulis käsi tuli karkottamaan julman vihollisen. Eikä tosihyvälle sydämelle ole tarpeeksi antaa ja lähettää, siunaavampaa on käydä luona ja lohdutella. "Älä unohda isäsi ystävää", sanoo sananlasku. Senpätähden kävi Napolin kukka harva se päivä Bernardin talossa. Mutta äkkiä kohtasi soittajaa vielä raskaampi isku kuin köyhyys tai halvaus. Hänen lapsenlapsensa, pikku Beatrice, sairastui odottamatta tuollaiseen nopeaan vaaralliseen kuumetautiin, joka etelämaissa on niin tavallinen. Ja Viola kutsuttiin oudoista, ujoista rakkauden ja mielikuvituksen unelmista pienen sairaan vuoteelle.
Lapsi rakasti suuresti Violaa ja isovanhemmat arvelivat, että Violan paljas läsnäolo vaikuttaisi parantavasti, mutta kun Viola saapui, oli Beatrice jo tajuttomana. Onneksi sinä iltana ei näytelty San Carlossa, ja Viola päätti jäädä yöksi ja ottaa osaa vaaralliseen ja pelottavaan valvontaan ja huolenpitoon.
Mutta yöllä kävi tauti pahemmaksi ja lääkäri pudisti puuteroitua päätään, piti nenänsä alla puhdistavia nesteitä, määräsi rauhottavia lääkkeitä ja lähti matkaansa. Vanha Bernardi istuutui itse vuoteen ääreen totisena ja äänettömänä: siinä oli viimeinen side, mikä häntä kiinnitti elämään. Katketkoon sitten ankkuriköysi ja menköön vanha ruhjoutunut laiva pirstoiksi Kalman kallioita vastaan! Se oli rautaista päättäväisyyttä, pelottavampaa kuin suru. Vanhus, jonka toinen jalka jo oli haudan reunalla, istui kuolevan lapsensa vuoteen ääressä — kas siinä sydäntä kouristava näky inhimillistä onnettomuutta. Vaimo oli toimeliaampi, toivehikkaampi, mutta vuodatti runsaammin kyyneleitä. Viola piti huolta kaikista kolmesta. Mutta aamupuolla tuli Beatricen tila niin arveluttavaksi, että Violakin vaipui epätoivoon. Silloin hän näki vanhan naisen äkkiä nousevan pyhimyskuvan äärestä, missä hän oli polvillaan maannut, näki hänen kääriytyvän päällysvaippaan ja hiljaisesti hiipivän huoneesta. Viola pujahti hänen jälkeensä.
"Ilma on liian kylmä sinulle, äitiseni, anna minun mennä lääkäriä noutamaan."
"Lapsi, minä en mene lääkärin luo. Olen kuullut yhdestä, joka on hyvä köyhille ja joka voi parantaa sairaan, kun lääkärit eivät enää kykene. Minä menen ja sanon hänelle: 'Signor, me olemme köyhiä kaikessa muussa, mutta eilen vielä olimme rikkaita rakkaudesta. Meidän elämämme on loppumassa, mutta me elimme uudelleen lapsenlapsessamme. Anna meille takaisin rikkautemme — anna meille takaisin nuoruutemme — anna meidän mennä hautaan kiittäen Jumalaa siitä, että se, jota rakastimme, jää jälkeemme eloon'."
Ja hän meni. Miksi sydämesi sykkii niin rajusti, Viola? — Lapsen kiivas parku kutsui hänet taas vuoteen luo, ja siellä istui vanha ukko vaimonsa toimista tietämättä, istui liikkumattomana, tuijottamassa silmiään räpäyttämättä pienokaisen kuolonkamppailua. Vähitellen tuskanvaikerrus hiljeni matalaksi voihkinaksi, kouristukset kävivät heikommiksi mutta taajemmiksi, kuumeenhehku laimeni sinivalkeaksi väriksi, joka vielä erottaa puoleksi värittömät kasvot marmorin valkeudesta.
Aamusarastus tulvi yhä kirkkaampana akkunasta sisään — rapuilla kuului askeleita. Vanha nainen astui nopeasti sisään, syöksyi vuoteelle, katsahti sairaaseen ja huudahti: "Hän elää vielä, signor, hän elää."