Viola nosti silmänsä — lapsen pää lepäsi hänen povellaan — ja näki Zanonin. Tämä hymyili hellästi ja lempeän hyväksyvästi ja otti lapsen syliinsä. Mutta silläkin hetkellä kun Viola näki Zanonin vaieten tarkkaavan lapsen kalmankalpeita kasvoja, silloinkin sekottui toivoon taikauskoinen pelko. "Tapahtuiko se luvallisilla, pyhillä keinoilla?" Hänen itsetutkistelunsa lakkasi kerrassaan, sillä Zanonin tummat silmät olivat häneen kääntyneet, ikäänkuin sielun ajatuksia lukien, ja hänen katseensa moitti Violan omaatuntoa epäilyksestä, sillä se oli pahotteleva, miltei halveksiva.
"Ole levollinen", hän sanoi, puhutellen lempeästi vanhaa ukkoa, "vaara ei ole liian suuri ihmistaidolle", ja ottaen taskustaan pienen kristallipullon hän siitä kaatoi muutamia pisaroita veden sekaan. Tuskin oli lääke kostuttanut lapsen huulia kuin se näytti aikaansaavan hämmästyttävän vaikutuksen. Nopeasti palasi puna huulille ja poskille; kotvasen jälkeen sairas nukkui levollisesti ja hengitys kävi säännöllisesti niinkuin terveeltä. Silloin ukko nousi, kankeasti ikäänkuin ruumis jo olisi toimintaan kykenemätön, hän kumartui lapsen yli — kuunteli — ja kompuroi huoneen nurkkaan itkemään ja taivasta ylistämään.
Vanha Bernardi oli tähän asti ollut kylmä uskonnolle, suru ei koskaan ennen ollut häntä kohottanut ylös maasta. Vaikka hän oli vanha, ei hän milloinkaan ollut ajatellut niinkuin vanhan tulisi ajatella kuolemaa — nyt oli lapsen hengenvaara herättänyt vanhuksen suruttoman sielun. Zanoni kuiskasi jotain vaimolle ja tämä lempeästi veti ukkonsa pois huoneesta.
"Pelkäätkö jättää minua tunniksi hoidokkaasi seuraan, Viola? Luuletko vielä, että tämä taito on paholaiselta saatu?"
"Ah!" sanoi Viola nöyrtyneenä mutta sittenkin ilostuneena, "anna anteeksi, signor, anna anteeksi. Sinä saatat nuoret elämään ja vanhat rukoilemaan. Minun ajatukseni eivät koskaan enää tule sinulle tekemään vääryyttä."
Ennenkuin aurinko nousi, oli Beatrice vaarasta vapaa, keskipäivällä Zanoni lähti vanhusten siunaamisia pakoon, ja kun hän sulki oven jälkeensä, tapasi hän Violan ulkopuolella odottamassa. Hän seisoi siinä kainona, käsivarret viehkeästi rinnoilla ristissä ja maahanluodut silmät hulveisillaan kyyneleitä.
"Älä anna minun olla ainoa, jonka jätät onnettomaksi."
"Ja miten yrtit ja rauhotuslääkkeet sinua voisivat auttaa? Jos sinä niin helposti voit uskoa pahaa niistä, jotka sinua ovat auttaneet ja vielä tahtovat auttaa, niin tautisi on sydämestä kotoisin ja — Mutta älähän itke, minäkö sairasten parantaja ja murheellisten lohduttaja, minäkö sinua toruisin? ei, vaan kiittelen. Sinulleko antaa anteeksi! Elämä kaipaa aina anteeksiantoa ja sentähden on ensimäinen velvollisuus antaa anteeksi."
"Ei, älä vielä anna minulle anteeksi. Minä en sitä ansaitse, sillä nytkin, vaikka tunnen, kuinka kiittämätön olin, kun uskoin ja epäilin jotain pahaa pelastajastani, niin kyyneleeni vuotavat onnesta eikä katumuksesta. Oi!" hän jatkoi puhtaalla innolla, viattomine jaloine tunteineen itsetiedottomana siitä, mitä kaikkia sydämensä salaisuuksia hän paljasti — "sinä et tiedä, kuinka katkerata oli ajatella, ettet sinä olisi parempi, puhtaampi, pyhempi kuin koko muu maailma. Ja kun minä näin sinut — rikkaan, ylhäisen, tulevan palatsistasi hökkelin kärsimyksiä lieventämään — kun kuulin noiden köyhien siunaukset, jotka askeleitasi seurasivat, niin tunsin itsekin siitä ylentyväni — tunsin itseni hyväksi sinun hyvyydessäsi — jaloksi niissä ajatuksissa ainakin, jotka sinua eivät loukanneet."
"Ja luuletko, Viola, että pelkkä tieteen harjottaminen on joku hyve? Tavallisin lääkärikin hoitaa palkasta sairaita. Ovatko sitten rukoukset ja siunaukset vähempi palkinto kuin kulta?"