"Pidän lupauksestanne kiinni", virkkoi vanha herra, "ja kun en enää ole täällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla olevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan paljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin, että työ tulee olemaan hieman vaikeata."
"Onko teoksenne romaani?"
"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä voivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi."
Viimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi ystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.
Haikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä aukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun näin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan tässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940 kuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin ensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten noidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut silmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti vanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta tosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna kammottavaa! Minä aioin suoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa päätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa tekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka minulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti avasin teoksen — ties mitä siitä voisi hypähtää ulos — ja iloni oli suuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli sanakirjan.
Etten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että viimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä merkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se työ ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin pitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin muutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka toimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän suurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla ryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi onnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut teoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja seikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa aikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ muovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut. Saan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin toimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn, ennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin vaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä proosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa pidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt tyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan suopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran runollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara, milloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää kukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii minua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään varma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen. Koska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki, jota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin omia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät — tahtoisin uskoa — ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä tunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän johdannon:
Lukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se minun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä siitä tuota vanhaa herraa!
Lontoossa, tammikuulla 1842.
ENSIMÄINEN KIRJA.
Soittaja.