Mut hän, tuo suosikki ja hempi ja synnyltään jo rakkahin ja äidin kuva herttaisin, sukunsa kalleus ja lempi, isänsä aarre kärsineen, mun viime huolen', mille elin, min kärsimystä lieventelin niin säästääksein sen vapauteen, hän, ken viel' ehtymättä kesti — kai häntä nuori luonto esti — myös hänkin hiljalleen jo hiutui ja oljillaan pois raukka riutui. Oi taivas! kuink' on kamalaa, kun sielu ruumiist' eroaa, kuink' kulloinkin sen nähdä voi: sen nähnyt virrass' olen veren, sen nähnyt myrskyss' oon ma meren, kun tuskissaan se kiemuroi; oon synnin kuolinvuoteen nähnyt, kuin hirmu sen on hulluks tehnyt — oon kauhistunut — mutta tää ol' kivutonta kipeää. Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka, kuin kuihtuu kesän viime kukka; jos joku vieno kyynel juoksi, se vieri jälkeenjäävän vuoksi. Ah, poskill' yhä ruusut päilyi kuin ilkkujana kuoleman, niin vienosti nuo värit väilyi kuin sateenkaaren katoovan. Niin kirkas viel' ol' silmän palo, ett' yömme valkaisi sen valo. Ei napinaa, ei nurkumista, ett' elo kesken katkeais, hän puhui päivist' iloisista, jott' uuden toivon toinen sais, kun vaiti, murtuneena aivan, ma näin tään vaikeimman vaivan. Ja huokaukset, joita koitti hän masentaa, kun tuska voitti, ne vaikenivat vähittäin, ma yksin hiljaisuuteen jäin.
Ma kuuntelin — en mitään kuullut — ma kutsuin häntä kauhuissain, se tunsin turhaks — mut en luullut noin todeks epätoivoain. Ma huudan — tunnen hiljaist' ääntä reväisten kahleet rikki lyön — ma syöksyn päin — en löydä häntä ma yksin liikun usvass' yön. Ma yksin elin — yksin vaan tuon inhan loukon ilmaa imin. Hän viime — ainoo — kallein nimi, mi mua sitoi maailmaan ja surmaan suistuneeseen sukuun — hän myös ol' mennyt muiden lukuun! Niin kumpikin he kuoli täällä — maan alla toinen — toinen päällä! Kätensä tartuin kylmettyvään, ah! sydäntäin se viilti syvään; ei voimaa nousta, ei, vaan tietää ett' elo jatkui toivoton — kamala tunne silloin sietää, kun kallein kadotettu on! En tiennyt lain, miks elää sain; pois toivo ol' — mut usko kesti, ja se mun itsemurhast' esti.
9.
Kuin mulle kävi nyt, mä vielä sit' tiedä en — se turh' on työ. Mult' ilma, valo katos siellä ja sitten itse yö. Pois meni tieto, tunto — muutuin kiveksi keskeen kivien; tajua tahdon, tarmon puutuin kuin vuori usvavaippainen. Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää, se yötä ei — ei päivää lain, ei hämärää ees luolan synkkää, mi ennen kalvoi katsettain. Se tyhjyytt' oli rajatonta, ja autiota, ajatonta. Kadotin ajan, maan ja taivaan, hyvän ja pahan, työn ja vaivan. Vait'olo, heikko hengitys ol' elon, kuolon yhtymys; se tylsyyden ol' lampi syvä, sokea, mykkä, jähmettyvä!
10.
Välähti silloin valo mulle: se oli linnun liverrys; se soi tuo vieno viserrys kuin vapauslaulu vangitulle. Ja silmistäni riemun veet vuos kuumaa kyynelettä monta, ne hetkeks nähneet, tunteneet ei poloani ponnetonta. Mut sameasti aistit palas rataansa vanhaan, järjen valas; ma tornin muurit, holvit näin taas yhtä synkkin' edessäin. Näin aran säteen aurinkoisen taas luolaan hiljaa hiipivän, mut sama rako linnun toi sen, niin kesyn ja niin kepeän. Niin kesy ollut oksallansa ei silkkisiipi lintu tuo, tuhannet lahjat laulussansa kuin mulle kantais kaikki nuo! En milloinkaan oo nähnyt moista, en konsaan nähne vertaa toista. Ol' yksin lailla mun sen olo, mut puolikskaan ei yhtä polo. Se rakkautta mulle antoi, kun mull' ei rakkautta maass', se laulussansa mulle kantoi kadonneen tunnon, tahdon taas. En tiennyt, vapaudestaan miksi tai häkistään hän pyrki pois, mut vankeuden ma tiesin, siksi laps' ilmain! sulle sit' en sois! Kenties se siivellisnä tullen ol' paratiisin vieras mullen; anteeksi, taivas! aatos arka, mist' itki, nauroi sydän parka. Ma mietin myös, ett' olla vois se veljen sielu, siivet yllä; mut kun se vihdoin lensi pois, sen kuolevaksi tunsin kyllä. Ei veli kons' ois tehnyt näin, mun jättäin orvoks yksinäin — yksin — kuin ruumis kirstussaan, yksin — kuin pilvi seuraa vailla, pimeä pilvi taivaan laella, mi kirkkaudessa kiertää vaan kuin otsall' ilmain ryppy musta, joll' ei oo mitään tarkoitusta, kun sees on ilma, ilo mailla.
11.
Nyt muuttui kova kohtaloni ja sääli valtas vartioni. En tiedä, miks nyt heltyi juuri nuo tuskain näköön tottuneet, yks kaikki: kahleet katkenneet jäi liittämättä — lahja suuri! Vapaasti sain nyt vaellella majaani edes takaisin ja pitkin, poikin poljeskella kuin tahdoin, ristiin, rastihin, tai joka patsaan kiertäen ja lähtöpaikkaan palaten. Mut vaeltaissa veljieni ma vältin majaa matalaa; kun aattelin, ett' askeleni vois haudat halvat saastuttaa, niin kurkkuun juuttui hengen kulku, sydämen salpas veren sulku.
12.
Ma jalkaportaat seinään tein, en pakotieksi vangitulle; kosk' aikoja jo hautaan vein, mi kallist' elämässä mulle. Nyt koko mailma mulle ois vain tyrmä ollut hirmuinen, mult' isä, lapset, suku pois, ei kumppania kurjuuden. Tuo tieto tuki, joskin särki, kai muuten mult' ois mennyt järki. Ei! ikkunan ma ristikon tavoittaa tahdoin, kerran vielä niin nähdä vapaan vuoriston levoksi silmäin kaihomiellä.