He köytti meidät pylvääseen, kaikk' kolme — kunkin erilleen. Me tuskin askelt' ottaa voimme, jos toisiamme nähdä koimme, niin vieraaks muutti kasvot veljen tuo valju valo takaa teljen. Niin yhdess' oltiin — erikseen, siks kahleet koski — sydämeen. Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo, kun puuttui puhdas, vapaa valo: voi veljen äänen kuulla veli ja vuoroin toistaan lohduttaa, virittää toivoa, mi eli, tai laulaa, haastaa tarinaa; mut sekin vihdoin uuvuttaa. Käheäks ääni kirkas tuli ja kiviseinäin kaikuun suli. Vapaana, täyteläisn' ei soinut se lailla entisaikojen; kenties se harha ol' — mut en niist' omaa ääntä löytää voinut.
4.
Ma vanhin olin vangituista, min murhett' tuli pitää muista; sen teinkin — minkä taisin vaan, ja kukin koitti parastaan. Mut nuorin — isän ilo, lempi, joll' oli otsa äidiltään ja taivaan sini silmissään, ol' sielulleni hellin hempi. Kyll' oli nähdä tuskalloinen pesässä moisess' sirkku moinen. Hän kaunis oli päivän lailla — kun päiv' ol' mulle kaunis vielä kuin kotkalle on ilmain tiellä — kuin Pohjan päivä, yötä vailla, siks kunnes kesä mennyt on, uneton kesän valpas valo, laps' lumivaippa auringon: Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo, häll' ilo kuului luontohon. Hän itki vain vuoks muiden vaivan ja kylpi kyyneltulvin aivan, jollei hän saanut tuskaa estää, mi hänen mahdoton ol' kestää.
5.
Ol' yhtä puhdas, jalo toinen, mut lailla sodanjumalan ol' hällä voima, uljuus moinen, mi kiistaan kera maailman ois käynyt, kuollut ensi riviin ilolla — mut ei kahleissaan; kalina niiden kylmiin kiviin masensi hänen miehuuttaan. Ma näin kuin hiljalleen se hiutui, siit' oma rohkeuteni riutui, mut silti koitin kohottaa nimemme kalliin kantajaa. Hän ennen kukkuloilla kulki, petoja vainos, oli valpas, nyt hänet hornan luola sulki, kirottu kahle jalan salpas.
6.
Lemannus[13] aaltoo linnan alla, sen vedet vyöryy kohinalla; ne tuhat jalkaa syvät on, jos luotirihman käydä antaa ken valkovalleilt' aaltohon, mi muuriin kuohujansa kantaa. Ves' pohjaton ja muurit nuo eläväks haudaks luolan luo. Syvälle sulki järven syli majamme synkän, sumuisen, öin, päivin pärskyi päämme yli sen kovat aallot kohisten. Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt raoista rautain murtautui, kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt, pimeät pilvet ilmass' ui. Ja vuori silloin vaappui alla. sen tunsin, vaan en vavissut; hymyillyt oisin kuolemalla, mi mun ois vapauttanut.
7.
Niin, siten riutui lähin veli ja sammui suuri sydän pois; hän inhoi ruokaa, syömätt' eli — ei siks ett' äitelää se ois — näet metsämiehen ravinto ol' meille tuttu kauan jo. Sijasta vuohen maidon meillä ol' musta haudan vesi vain ja leipä — vangin kyyneleillä kasteltu vuosisadoittain, siit' alkaen kuin veli veljen löi pedon tavoin taakse teljen. Mut mit' ois moinen hälle, meille? hän siit' ei lainkaan laihtunut; ois veljeni — sen takaan teille — palatsissakin kuihtunut, jollei hän ilmaa vuorimailla hengittää saanut kauriin lailla. Miks salaan totuutta? Hän kuoli — sen näin — mit auttoi tuska, huoli? En päätään voinut kannattaa, en painaa kättä kuolevaa, vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin ja turhaan kahleitani katkoin. Hän kuoli — pois he otti raudan ja matalan loi hälle haudan komeron kylmään multahan. Ma pyysin että päivän valoon he hautaan lois tuon ruumiin jalon, niin suoden sille kunnian. Se oli turha houre vain, mut tunsin silloin tunnossain, ettei sen valohenki vapaa lepoa moisess' yössä tapaa. Tuon pyynnön oisin voinut heittää, he nauroi vain ja alkoi peittää; ja musta multa veljen rakkaan syliinsä sulki synkeään; he tyhjät kahleet päälle nakkaa — sopivaks muistoks murhan tään!
8.