Ikuinen henki sielun kahleettoman!
Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties.
On sydän siellä sulle lemmenlies,
se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.
Jos kahleita ken poikas jalo kantaa,
ja häntä painaa sorron synkkä ies,
niin kansalleen on kunniaks se mies —
vapauden maine kiertää mailman rantaa.
Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä;
sun martaan maas niin alttariksi loi
hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,
ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan. Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi, ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!
1.
Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt eik' aika yön, mink' ihmetyön on moni kauhun tähden nähnyt. Ei varten' työstä köyryks saanut, se ruostui kurjaan lepoon niin, kun kahleissa on kauan maannut; ma kuuluin noihin poloisiin, joit' ilma, maa ja päivä vapaa ei vankiluolan yöhön tapaa. Isäni usko syy ol', jolla he vankityrmään minut vei; isäni kuoli roviolla, kun kieltää tahtonut sit' ei. Samasta syystä suku pian sai tyrmän yössä asuinsijan.
Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo, kuus nuorta ol', yks vanhus jo, vapaasti syöksyivät he vainoon, min tunnettu ol' tuomio. Yks tuleen kuoli, kaksi turman löys tanterella taistelun, isänsä lailla sai he surman vuoks Jumalansa vainotun. Mut kolme kolkko tyrmä peitti, täss' oon se jäännös, min se heitti.
2.
Pylväitä synkkä seitsenluku Chillonin vankityrmäss' on; on paksu, harmaa niillä puku ja goottilainen, koruton. Samea valo vaivoin sinne niin tiettömänä tunkeutuu raoista raskaan muurin, minne ei pääse päivä eikä kuu. Se häilyy hiljaa täällä, tuolla, kuin kumma virvatuli suolla. Jokainen patsas renkaan sulkee, min kautta raskas kahle kulkee. Niin raatelevat on nuo raudat, ei haihdu hammastensa haudat jäsenistäni ennen tarkkaan, kuin tää uus päivä lopuss' on, mi nyt niin koskee silmään arkaan, jok' ei oo nähnyt auringon vuoskausiin pitkiin nousevan. Luvust' en niiden enää huollut, kun viime veljeni ol' kuollut ja yksin jäin mä tuskahan.
3.