"Nous aurinko ja usvat yöst' esiin sai taas erämaa, mi ympär' ääretönnä aukes. Mit' auttoi mua ratsastaa halk' aron, veen ja metsän, missä ei jälkeäkään näkyvissä eläinten eikä ihmisten, vain maisema niin jylhän jynkkä ja tietön, suunnaton ja synkkä, vait' ilmakin ol' sen. Ei linnun aamuliverrystä, ei sirkan soinut siritystä sen viidakoissa. Virstaa monta pakahtumassa, huohottain viel' orhi horjui onnetonta, mut yhä yksin — yksin vain! Ma vihdoin viereltäin — niin luulin hevosen hirnahduksen kuulin humajavassa hongikossa — vai oisko tuuli pensastossa? Ei, ei! vaan jymisevä joukko metsästä samos meihin päin, kamala lauma! etten houkko ma ääneen päässyt hädältäin. Ne tuulispäänä päälle tunki, mutt miss' ol' niiden ohjamies? Tuhannen hevosta kenties, mut satulatta selkä kunki. Haa! hännät hulmus, harjat liehui, tulisna pärskyi sieraimet, vapaissa suissa vaahto kiehui, kaikk' kannuksitta kupehet, kaviot teräskenkää vailla; tuhanten ratsuin töminä kuin ukkospilven jyminä läheni hyökyaallon lailla. Ne turvaamalla tunki luoksi, heist' uutta voimaa ratsu sai, kons' ees se horjui, hetken juoksi, kons' iloissansa hirnui kai siks kunnes kaatui — silmät sen lasitti, sammui — värinällä sen oikes koivet — retki hällä tää ensi ol' ja viimeinen! Nyt lauma tuo — käy kuolleen luo, sen selkään näkivät he mun verisin köysin kahlitun: ne säikähtää — ne hätkähtää, ne korskuin kirmaa lähimailla ja tulee, menee tuulen lailla ja ees ja taas ne nelistää. Niit' orhi johti, oiva, tarkka, kuin parven ylväs patriarkka, ei kantanut sen karva musta ees pientä valkopilkahdusta. Ne korskui — pärskyi — hirnui meille, ja kirmaten ja kimmoten ne karkas kauas metsänteille kuin ihmissilmää kammoten. Ma tuimiin tuskiin siihen jäin tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa, min koivet tempoi vieressäin, vapaina oudost' taakastansa. Mut min' en voinut irroittaa siit' itseäin — ja siinä noin syleili kuollut kuolevaa! Ma luulin etten huomenkoin valoa varmaan nähdä saa.

Niin vietin aamust' iltaan saakka, mua poltti tunnit, tuskan taakka. Eloni riitti näkemään, kuin viime päivän' yöhön vaipui, ja varmaan tiesin tieni pään, siks tahto tyynnä siihen taipui, mit' ennen hirmuisimmaks luuli ja kammos, kun vain nimen kuuli; mut jos sit' ei voi välttää milloin, niin armoks muuttuukin se silloin. Niin moni karttaa sitä huolla ja pelkää kuin se paula ois, min viisaus vain välttää vois. Mut joskus tahdomme taas kuolla sit' etsii moni miekastaan, vaan synkkä, julma on se aina, jos kuinka tuskat polttaa, painaa, ei tervetullut milloinkaan. Mut usein nuo, jotk' ilman määrää hekumoi, lempii, mässää, häärää ja nauttii, kooten kultaa väärää — levollisemmin kuolevat kuin kerjäläiset kehnoimmat. Näet sille, ken kaikk' ilot koitti ja nautinnot ja naiset voitti, ei tarjou mitään enempää — hän tuntia ei tuomionsa asiaks katso ansionsa, vaan henkensä ja hermostonsa — siks huoltakaan ei mistään jää. Mut köyhä toivoo kerran vielä tapaavans' onnen elon tiellä, siks kuoloon — luultuun auttajaansa — hän katsovi kuin kammottuun, mi hältä kesken unelmaansa veis uuden onnelansa puun. Kenties jo huomen kaikk' ois suonut, ois tuskat vienyt, toiveet tuonut; ens päivä huomen olla vois, mi kirottu ei enää ois, vaan kirkas, pitkä, riemuinen, kun kyynelyöstä vihdoin koittais, ja palkka tuskain tuhanten. — Niin — huomenna hän vallan voittais ja laatis hallinnon ja lain — nyt tuo se hälle haudan vain!"

18.

"Jo laski päivä — ja ma vielä sidottu kylmään hevoseen, niin mätänemään yhdess' siellä — pois heitin toivon vapauteen ja varroin kuolla miehen miellä. Ma katsoin pilviin viime kerran ja siellä korpin valmiin näin nälissään meihin kurjiin päin jo lentävän, kuin ei sen verran ois voinut malttaa, että henki ois heittänyt ees kumpaisenki. Se lentää, leijaella alkoi likemmäks yhä riidellen, sen siivet hämärätä halkoi mua kerran niin jo kiertäen, ett' oisin voinut iskun antaa, jos voiman' ois sen voinut kantaa. Mut pelkkä kädenliike rento, rapina hiekan hiljainen, korina kurkun kuiva, vento, jot' ääneks tuskin luullut ois, sen vihdoin peljästytti pois. Ma tainnuin — viime uneks näin, ett' tähti kirkas kimallellen säteili kaukaa silmissäin ja tuli, meni tuikahdellen. Kons' outo, tumma tunne elon ja tajun viime väläys, kons' ilmihoure kuolinpelon tai hetkellinen hengähdys, korahdus lyhyt, loppu selon, sydän jo jääksi jähmettyvä, pää saartamana salamain, värähdys, viime voihke syvä ja huokaus — ja loppu vain!"

19.

"Ma herään — missä? — kenen syli kumartui tuossa kurjan yli? Kas! onko katto pääni päällä, levonko vuode mulle suo, ma ihmismajassako täällä, ja kuolemanko katse tuo, mi vartioi kuin äiti parhain? Ma suljen silmän' uudestaan, epäillen että horrosharhain mua vielä piti pilkkanaan. Solakka tyttö, tummatukka, tuvassa mua vartioi, sen posket kuulsi niinkuin kukka, sen silmät säihkyi, salamoi, ja lakkaamatta minuun loi hän öisten silmäins' oudon palon, niin vapaan, hellän, huolekkaan. Ma katsoin, katsoin, saaden valon, ettei se ollut harha vaan; ma eloss' olin — en siis ollut viel' inhan korpin herkuks tullut. Kun näki aron impi tuo, ett' avosilmin maata mahdoin, hän hymyili — ma haastaa tahdoin, mut turhaan, ja hän hiipi luo mua suin ja sormin varoittain, ett' oisin vielä vaiti vain, siks kunnes voimiin palajaisin ja haluni taas haastaa saisin. Käteni käteensä hän sulki, silitti pääni alusen ja varpaillaan hän vaiti kulki ovelle, puhui kuiskaten — oi, kuin sen ääni suloinen, sen astunta kuin soiton armaan! Mut kutsumans' ei kuullut varmaan siks katos hän ja mennessään hän mulle näytti merkeillään, ett' yksin aivan huolett' oisin kosk' ystäviä kaikki nuo, jos tarvis ois, niin huutaa voisin, koht' itsekin hän tulis luo; ah, tuskin hänen menneen näin, kun ikävään ja kaihoon jäin."

20.

"Vanhempineen hän saapui sisään mut kenties väsytän, jos lisään sen kaiken, minkä elää sain, kun vieraaks jouduin kasakkain. Mun tajutonna löys he tiellä, ja kantoi ensi kojuhun, siell' eloon virvoitti he mun — mi valtiaaks sai heille vielä. Niin kostaakseen tuo hullu konna mun rajuimmassa raivossaan verisnä, kahleiss', alastonna ajatti yöhön erämaan — ei tiennyt kai, ett' aron tie mun valtaistuimelle vie. Kenell' ois kohtalostaan selko? — siks pois kaikk' epäilys ja pelko! Kai huomen Borystheneen luo vie meidät turvaan Turkin rantaan, mi ratsuillemme rauhan antaa. Siks tervetullein virta tuo on mulle virroist' yli maan. Toverit, hyvää yötä vaan!" Nyt vanha päämies tammen alle jäsenens' oikas jäykenneet vain lehville ja kanervalle — ne tuollaiseen ol' tottuneet; hän nukkui miten sopi milloin, väliä vuoteella ei silloin. Kysytte kai, miks kiitostaan ei Kaarle hälle suonut heti — hän ties sen, sillä parhaillaan kuningas syvint' unta veti.

CHILLONIN VANKI

Sonetti Chillonille.