13.
"Jäi metsä, päivä iltaan kieri, mut kylmä ol' sää kesäkuun; tai kylmyys veressäin jo vieri, näet tuska sulki uhkan suun. En ollut silloin se kuin täällä, olin kuin virta tulvasäällä; niin pikaan tuntemuksein vaihtui, ett' itse syykin multa haihtui. Kun vimma, pelko mielen vie ja tuskat polttaa, eessä vaivan, häpeän, kylmän, hädän tie, siteissä alastonna aivan, suvusta kuumaverisestä, mik' ärsytyst' ei kauan kestä tai poljentaa, vaan karkaa kuin kähyinen käärme myrkkysuin — ei ihme siis, jos tarmo taipui ja ruumis vaivan alla vaipui. Maa väistyi alta matkallain ja pilvet kieppui, pyöri yllä; ma luulin tielle putoovain — erehdys — köydet kesti kyllä. Sydäntä poltti, päätä vaivas, tuless' ol' lihani ja luut, kuin myllynratas kieppui taivas, kuin juopot ohi horjui puut. Salama säihkyi silmissäin, mut sitten pimeään mä jäin, ei kuolevakaan koskaan kuolla paremmin voi kuin minä tuolla. Ma koito ajoin lailla aaveen, ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö, ma voittaa koin tuon horroshaaveen, mut ponnistus se turha työ. Ol' juurkuin oisin laudall' uinut ja aalto aaltoon mua puinut, kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain, kons' singoten luo outoin rantain. Eloni häilyi, heilui kuin öin kummittelee virvavalo edessä silmäin suljettuin, kun otsaa polttaa kuumeen palo; se haihtui pois, tuo hurja huume, mut kurjemp' alkoi hourekuume. Ois kauheaa, jos kuollessaan sais kestää moista tuskan tulta, mut ah! siks kunnes oomme multa, me kovemmatkin koetaan. Haa! kuolon silmiin uhkamiellä niin usein katsoin — miks en vielä!"
14.
"Ma toinnuin — missä olinkaan? Ol' kylmä, kohme, houre mulla, mut suonet sykki taajempaan, taas alkoi elo niihin tulla. Sen ensin painajaiseks luuli, niin kouristi mua tunne tuo, mut verkkaan virkos verten vuo ja korva oudot äänet kuuli ja veri täytti sydäntäin. Ma sumeasti kaikki näin kuin lasi ois mun silmissäin. Ol' juurkuin oisin veteen tullut, jonk' yllä taivas kaareutui ja tähtivyö — se unt' ei ollut, tuo ratsu villi virrass' ui; leveä kymi mahtavalla vilisten vieri pauhinalla. Me kuohupäiden keskell' uimme ja outoon rantaan ohjauduimme. Vedessä haihtui horros multa, sen kylmä kaste jäseniin toi voimaa, tyynsi tuskain tulta, kun ratsu levein rinnoin niin kuin aura kynti aavat hyrskyt ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.
Sileä ranta aukes eteen, paremp' ois ollut kuolla veteen, näät takanain ol' kaikki synkkää, kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää. Yö taikka päivä! tuskissain kuin kauan riipuin ratsullain, en tiennyt — harhaks luulin senki ett' enää minuss' eli henki."
15.
"Sen harja vuoti, karva kiilsi, se horjui, värjyi vaahdoten, se viime voimin vettä viilsi ja karkas vastarannallen. Niin tultiin ylös: tanner taaja levitti yöhön varjojaan, niin kauas, kauas, kauas — laaja kuin rotko, johon unissaan voi nähdä loppumattomiin. Vain siellä täällä silmiin niin vilahti joku valkopilkku, tai mustantumma juomu vilkkui valossa kuun, ja varjot sousi, kun oikealtani se nousi. Kaikk' erämaata ilman rajaa, ei tietä eikä ihmismajaa, ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla kuin tähti hellän herttainen, ei edes virvatulta suolla palanut pilkaks poloisen. Tää harha tervetullut mulle ois ilon tuonut ivallaan, kun muistuttanut murretulle se majoista ois maan."
16.
"Niin mentiin ees — mut vihdoin voipui oriini tarmo tulinen; se hiljaa enää eelleen hoippui ja vaahtos vapisten. Ois voinut käsi lapsen vaisun nyt taltuttaa tuon ratsun raisun, mut min' en voinut vain. Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui, siteissä, sillä voimat puuttui, vaikk' oisin vallassain. Ma viime voimin, minkä mahdoin, nuo tuimat siteet murtaa tahdoin, mut turhaan senkin tein; ne syvempään vain haavat veti, siks heitin sen, kun uutta heti sain tulta tuskillein. Jo retkens' oli ratsu tehnyt, mut määrää sen en vielä nähnyt. Ja rusko, päivän airut, nousi — ah, verkkaan vieri koi! Sen tiellä öiset usvat sousi ja raskas auer aamuhäivän, min läp' ei päässyt säde päivän siks kunnes purppuroi idässä aurinko ja poisti yön tähdet tieltään, itse loisti ja täytti taivahat ja maan vapaalla ikivalollaan."
17.