"On moni silmä lemmen tiellä, niin kävi meidänkin — kenties vois paholaista sietää vielä, jos käyttäytyis kuin herrasmies. Niin, paholainen! — tuskin, ei! Lie ollut pyhimys tai pappi, jolt' onnemme jo unen vei, ja hälle kasvoi kateen sappi. Niin, kerran yöllä tuli pulma vakoojat meidät kiinni sai; ol' kreivi vimmainen ja julma, ma aseeton; min tein ma kai, vaikk' ois mull' ollut teräspuku, kun heitä ol' niin suuri luku. Likellä kreivin linnaa, minne apua mistään saanut en, vain päivän koitto kuulti sinne, jo viimeiseksen' luulin sen. Luin Maarialle rukouksen, apua pyhäin anoin niin ja tyydyin työhön sallimuksen, kun portille mua potkittiin. Niin meidät eroitettiin; kunne Theresa joutui, sit' en tunne. Ja kreivi palatiini suuttui, sen ylväs hahmo harmaaks muuttui eik' aivan suotta, syyttäkään. Hän raivos, koska tästä yöstä vois seuraukset häpeään tuon suuren sukupuunsa syöstä ja tahran ylhään kilpeens' antaa, jot' ei sen kirkkaus vois kantaa. Kosk' itseään hän ihmislasten ylimmäks luuli, kenpä vaan ois voinut siihen väittää vasten, vähimmin minä, mato maan. Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan kuningas kelvannut ehk' ois — mut paashi pahainen! — en koskaan kuvata kreivin vimmaa vois."

9.

"Hevonen tänne!" — Huovit toivat Ukrainan orhin uljaimman, arojen varsan vapahan. Näkyi ett' aatteen siivin voivat sen jalat lentää; luonnonlaatu sill' oli hurja, hirven lailla, kosk' oli valjait' ollut vailla ja eilen vasta kiinni saatu. Se korskui, potki, harjaa heitti ja pystyyn karkas turhaan niin; vihan ja pelon vaahto peitti sen, kun se luoksen' saatettiin. Nuo roistot selkään sen mun kantoi ja kiinni köytti; ruoskaa antoi he ratsulle, mi ryntäs pois kuin tuima tulvavirta ois."

10.

"Eespäini! eespäin! — Mä hetkeks näännyin, en nähnyt tietä, mille käännyin; jo aamun hämy kattoi maan, mut ratsu kiiti eespäin vaan. Ja viime ääni, min sain kuulla, kun syöksyin surman saalihiks, ol' pilkkanauru, ilkisuulla min huus nuo konnat hyvästiks ja tuuli kantoi kuultaviks. Ma kiukustuin ja pääni käänsin, ma purin nuoraa, joka sitoi ja kaulani sen harjaan nitoi; niin itsein puoliks pystyyn väänsin ja kirouksen karkean taa ulvoin konnain korvahan. Mut tuskin he sit' enää kuuli, kun ratsu lens' kuin myrskytuuli, ikävä kyllä — koska mielin sen maksaa heille samoin kielin. Sen kostanut oon sittemmin: on poissa portit, ristiraudat, ja laskusillat, valiihaudat, ja paalutukset, kivetkin. Pihoilla noill' ei kukat puhkee, kanervaa kasvaa vallit vain, miss' ennen seisoi sali uhkee, sa kiertää voisit tunnittain, uneksimatta että kerran siin' oli linna suuren herran. Näin riemuiten kuin tornit paloi ja vallisarvet vaipui sen, ja katto hehkui, hiiltyi, valoi sulavan lyijysatehen, mi kostolleni teitä loi. He tuskin silloin luulla voi, kun mun he, jotta surman saisin, salaman selkään sitoi sen, ett' eloss' sinne palajaisin kanss' orhin kymmentuhannen, ja multa kiitokset niin kuumat sais kreivi ja sen turman tuumat. He mulle teki tempun nurjan, kun niin mun vangiks vaahtoiseen sitoivat selkään ratsun hurjan — mut ma sen maksoin korkoineen. Näet aika kaikki tasoittaa — ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii, ei koskaan vältä ihmismahti leppymätöntä kostajaa, mi kärsimäänsä kauan sietää ja kostaa koron kanssa tietää."

11.

"Ees, eespäin! raisu ratsu liiti kuin tuulen siivet sillä ois; kaikk' ihmismajat ohi kiiti, me riensimme kuin myrsky pois tai meteorin virvavalo, kun öinen revontulten palo tuhansin soitsuin säihkyää. Ei kylää, kaupunkia, majaa, vaan kenttää aavaa, pimeää, ja mustaa metsää vailla rajaa. Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan hajonnut torni harmaa meille, rakettu teljeks tartareille, vilahti ohi vuoreltaan. Vuos sitten täällä raivo riehui ja Turkin julma lippu liehui, ja mihin spahein ratsut polki, siin' nurmest' uus ei noussut olki. Ol' taivas synkkä, sumuinen, ja tuuli lauloi valitellen, sit' aioin säestää huokaellen, mut ratsuni kun lens' kuin nuoli, ma rukoella voinut en, ja huuliin huokauskin kuoli. Kuin sade kylmä hiki multa vuos ratsun harjaan leiskuvaan, mut korskuin, silmät säihkyin tulta se riensi eespäin raivoissaan. Ma toivoin, että vauhti sen väsyisi vihdoin — mut se kantoi mun ruumiini kuin höyhenen; sen paino varsan vimmallen vain uutta kannustusta antoi. Rampautuneita raajojain jos koitin vaivoin suoristella ja irroittaa, niin korskuella se alkoi ankarammin vain. Ma kiljahdin — vaikk' ääni se säikkyi, karkas tieltään pois, heristi korviaan ja suuttui, kuin sotatorven kuullut ois. Jäsenieni veri valoi nuo lihaa syövät sitehet, ja kielelläin jo jano paloi kuin hornan tuskat tuliset."

12.

"Sai vastaan metsä — laaja, synkkä, miss' ikihongat huminoi; ol' niiden rivi jylhän jynkkä, sit' tuimin tuul' ei taittaa voi, jok' aroilt' ulvoo Siperian ja pyyhkii tieltään metsät pian. Ne harvass' ol' ja välimaan tiheä pensasviita tukki; se komeana lehvi, kukki, siks kunnes syys taas viimallaan saloihin harmaan hallan kantaa ja puille kuolinpunan antaa, mi on kuin hurme hyytynyt sodassa sortuneitten päällä, kun talviyö on kylmännyt päät haudattomat hallanjäällä niin lujaan, että korppi lakkaa, kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa. Se oli pikkumetsä sankka, miss' seisoi joku kastanjai ja kuusi kookas, tammi vankka, mut erillään — ma muuten kai en oiskaan päässyt ehein nahoin. Tiet' antoi pensaat eikä pahoin mua leikelleet, ja haavat sai kipua kestää, kohmettua, siteeni piti kiinni mua. Me kiidimme kuin myrskytuuli, jäi jälkeen sudet, pensaat, puut, mut kintereiltä kohta kuulin, kuin ulvoi taas nuo verisuut; ei kilpaan pysty niiden tiehen ees koiran vimma, kiihko miehen. Ne seuras aivan jäijissämme, vaikk' alkoi aamu sarastaa, ne sylen päässä vierellämme samosi metsää sakeaa, samoin kuin salaa kaiken yötä ne laukanneet ol' meidän myötä. Oh, ett' ois ollut miekka mulla ja voimat tappeluhun tulla, kyll' oisin voinut kuolla — mutta niin tehnyt ois myös monta sutta.

Kun tielle lähti ratsu raisu ma toivoin määrää näkyviin, mut nyt mun valtas pelko vaisu, ett' uupuis sutten suuhun niin. Vaan turha pelko! Peuran lailla se polki väsymystä vailla. Niin lujasti ei lumi lankee ja peitä köyhää kulkijaa, min tuisku tuima soentaa, juur' oven eteen hyiseen hankeen, kuin ratsun' ehti metsän taa. Se villi ol' ja vauhko, hurja ja vimmainen kuin lapsi nurja, jolt' estyi toiveet — tai kuin nainen, mi kiukuissaan on kissan lainen."