"No, jos se teille unta tuottaa, niin muistoihini palaan, Sire! Kakskymment' taisin olla vuotta — ol' kuninkaana Kasimir — Jan Kasimir — ma paashi olin, kuus kesää hovin pihaa polin. Se herra tuiki oppinut ei teidän majesteetin lailla sotia käynyt, voittanut ja kadottanut kaukomailla. Hän eduskunnan riidat kesti ja eli sangen hiljaisesti. Mut harmia hän kyllin sai vuoks naisten lemmen, runotarten, ja tuskissaan hän joskus kai jo sonnustihe sotaa varten. Mut pian hältä harmi haihtui ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui. Hän Varsovassa juhli julki, ja kilvan kunnioittamaan huveja uljaan hovin kulki ritarit, naiset riemuissaan. Hän oli Puolan Salomo, niin runoniekat lauloi jo, paits' yhtä, vailla vuosirahaa, mi senvuoks kantoi silmää pahaa sepittäin pilkkarunon kostoks, kosk'ei hän muka ollut ostoks. Se oli laulun, tanssin hovi, runoihin puhkes herrain povi, ma myös tein jonkun laulelon nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.
Siell' eräs kreivi palatiini myös nähtiin, upporikas mies ja mahtava kun mandariini, hän arvons' aina näyttää ties, kuin taivas häll' ois kotilies. Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs ja Puolan vallan vankka pylväs; hän aarteit' aarteihinsa liitti ja suurta sukupuutaan kiitti, siks kunnes päähänsä sai pikaa — kai siinä oli vanhaa vikaa — ett' ansiot nuo vanhempain hän otti omiksensa vain. Niin vaimonsa ei miettinyt, min ikä nuoremp' oli puolta; hän loistoonsa ol' väsynyt ja toivoi, katui, kantoi huolta: hän hiukan itki hyveen tähden, unelmoi, kärsi mailman nähden, sydämet monet silmin pauloi, lumosi, tanssi, leikki, lauloi, mut vartoi tyynnä tilaisuutta — tuot' onnen oikkua, mi niin tylyimmän naisen helläks muuttaa ja kääntää kaihon kyyneliin — kun kreivilleen hän nimet antais, sen jotka paratiisiin kantais — vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä sen ansainneetkaan kilvan kiistä."
5.
"Voin harmaapäänä virkkaa vielä ett' olin miestä, missä muut; mua kukkanansa kerskui siellä pojat ja urhot partasuut; ma seikkailuja paljon koitin ja niissä hovin herrat voitin. Ma olin reipas, uljas, nuori, ja ryhti toinen, toinen pää; mi nyt on ryhmyistä kuin vuori, se silloin seestä, sileää. Mut aika, huolet, sodan vaivat näköni tuiki toiseks saivat, nyt tuskin vanhat tututkaan mua tuntis, oma sukukaan. Tuo muutos tapahtui jo ennen kuin ikä orjakseen mun sai, ja näättehän: ei aikain mennen oo mennyt miehuus, tarmo kai. En muuten tässä tammen alla näin yöllä istuis, tarinois, kun tähteä ei taivahalla, mi vuoteelleni valon lois. Mut asiaan: On juurkuin väilyis Theresan kuva silmissäni tuoll' alla kastanjain ja päilyis niin elävänä minuun päin. En voi, ah, kertoella kielin suloa armaan, miten mielin. Häll' oli silmä itämainen, niin tumma kuin on taivas tuo, siks veri puhdas puolalainen ja tuli Turkinmaan sen luo. Mut siitä säihkyi vieno valo kuin kultaisesta kuusta yön, ja syväss' ui sen synkkä palo, ja suli virtaan sädevyön. Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa, kuin marttyyrin, mi maasta pois luo silmäns' innoin valoon taivaan, kuin kuolo hälle riemu ois. Ja otsa ol' kuin järvi kesän, johon on päivä tehnyt pesän, kun illan laine hiljaa läikkyy, ja taivaan kansi veessä väikkyy. Ja posket, suu! mut vaiti vain! hänt' ennen lemmin, lemmin vielä. Haa! meikäläiset lempii ain' — hyvää tai pahaa — kiihkomiellä. Me raivossakin rakastamme, ja kuva menneen kuoloton meit' ajaa takaa hautahamme — niin Mazeppankin käynyt on!"
6.
"Kun milloin hänet nähdä voin, ma huokailin ja jumaloin; hän lausunut ei sanaakaan, vaan vastas vaiti katseillaan. Tuhansin äänin, mykin merkin me silloin kuullaan, nähdähän, ja aatos säihkyy sätein herkin levottomana lempijän; ne tuovat oudon tuttavuuden ja tunteen tulisen ja uuden, mi syyttömätkin sydämet palavin pauloin sitoo siten ja johtaa tuskat tuliset kuin sähkölanka, hiis ties miten! Ma näin ja itkin, vaikeroin ja pyrin turhaan etäämmälle, siks kunnes tutuks tulin hälle ja julki jutellakin voin. Ah, kuinka hälle haastaa mielin, mut suuni juurkuin sulkeutui, ja vienot kuiskeet hellin kielin väristen huulillani ui, siks kunnes…
On näet muudan peli mitätön, joskin hupainen, se päiviämme lyhenteli, en muista nimeäkään sen. Mut kerran — kun jo kauan koitin — satuimme siinä rinnakkain, viis huolin, tappasin tai voitin, kun vierellä vain olla sain ja lempimääni nähdä, kuulla, kun hymyili hän sulosuulla. Kuin vahtimies ma vartioin — niin tehkööt meidänkin nyt yöllä! — siks kunnes todeks taata voin, ettei hän toimella ja työllä peliä seurannut, vaan mietti, välittämättä voitoistaan tai tappioistaan; niin hän vietti pelissä aikaa aatteissaan kuin kahlittuna, vaikkei juuri häll' ollut pelionni suuri. Ajuuni silloin aatos kulki ja selvän selon mulle soi, ett' olentonsa jotain sulki, mi mulle toivon tulen toi. Nyt multa kirpos kieli suusta ja sanat tunki tulvanaan, sekaisin sotkin maasta, kuusta — viis siitä — kun hän kuuli vaan. Ken kuulee kerran, kuulee toisen, sen sydän ei oo hyytä jään, eik' yksi kielto immen moisen voi murtaa mieltä kenenkään."
7.
"Ma lemmin, mua lempi hän — te, Sire, viel' ette mailman nähden lie huollut hurmahuulten tähden — siks juttuni ma lyhennän ja teiltä säästän ikävän. Mut kaikk' ei taida synnyltänsä haluinsa tulta hallita tai teidän lailla itseänsä ja kansain voimaa vallita. Ma oon — tai olin ruhtinas, mi tuhannet voi tuleen laittaa ja surman suuhun, mutta kas, en omaa tahtoain voi taittaa. No niin — ma tarun täydennän: Ma lemmin, mua lempi hän; kyll' lemmen leikki onnen luo, mut lopuks lemmon tuskat tuo. Me salaa yhdyimme ja kun ma illoin lensin lehtimajaan, hän toiveet tulisimmat mun toteutti, raukes rakastajaan. Yöt, päivät yhtä oli mullen, nuo hetket taivaani ol' nyt, en ole harmaapääksi tullen ma niiden vertaa viettänyt. Ukrainan mielin mennä soisin, jos kerran ne viel' elää voisin, ja paashiks päästä taas, ah, jolla ol' hellin sydän omanaan, ja siks voi onnellinen olla, kun maailmans' ol' miekassaan; muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa, kuin nuoruutta ja rinnan tulta. Me salaa yhdyimme — se lempi, sanotaan, puolt' on suloisempi. Sit' en ma tiennyt — antanut eloni oisin uhriks aivan, jos hänet oisin rohjennut omistaa eessä maan ja taivaan. Ma sadattelin sata valaa, kun täytyi yhtyä noin salaa."
8.