1.

Niin päättyi päivä Pultavan, miss' onni Ruotsin urhon kääntyi ja kukkuloilta kunnian sen sankarjoukko veriin nääntyi. Kavala sodan maine kai jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui ja onneks ylvään tsaarin muuttui, ja Moskova taas rauhan sai, siks kunnes kauhun päivä kerta enemmän häpeää ja verta toi turmaks joukon mahtavamman ja nimen kaatoi korkeamman — syvempi tuho johtajalle, salaman isku maailmalle.[11]

2.

Niin Sallimus sen päivän sääti ja Kaarlen, kauan voittaneen, haavoittuneena pakoon hääti öin, päivin kautta maan ja veen. Pakoa tuota auttaakseen tuhanten veri vuoti tiellä, mut ykskään ään' ei moittimaan kohonnut kuningasta vielä, kun valtans' ol' jo varjo vaan. Sen ratsu kaatui — Gierta antoi omansa — palkaks kuolon kantoi. Tää kesti kauan, kunnes kaatui ja aroon korpin ruoaks maatui. Syvälle metsään synkimpään — kun vahtitulet vainolaisen etempää loisti uhkaavaisen — kuningas kulki yöpymään. Kas sekö kunnia, min vuoksi niin usein kansain veri juoksi?

He tammen alle pysähtyivät, hän siihen voipuu, väsähtää; jäsenet jäykät, haavat syvät ja tunti synkkä, tuima sää hält' unen, levon kaiken esti, ja kuume kiehui suonissaan, mut silti kuninkaallisesti, valittamatta vaivojaan, hän kärsi — tuskat tuimimpansa ne rautatahtons' alle taipui, ja vaivat kuuliaisiks vaipui kuin ennen nöyrtyi moni kansa.

3.

Urosten joukko! Ah, kuin vähän! Yks päivä harventi ne tähän, mut polossaankin jäännös sen ol' uljas, ritarillinen. He istui vaiti, allapäin, kuningas, ratsu kumppaleina: eläimet, ihmiset ne näin on vaaran tullen tovereina.

Mazeppa myös maan kamaralle asettui vanhan tammen alle. Hän itse, tuo Ukrainan pylväs, ol' yhtä vanha, yhtä ylväs. Hän ensin suki ratsuaan, mi höyrys, vaahtos vaivoistaan; hän sille lehvävuoteen loi, sen harjan oikoi, karvan siisti, silt' yöks pois suitset, valjaat riisti iloisna, kun se söi ja joi, vaikk' ensin hälle hätää toi, ett' orhi parka nälkään kuolis, jollei yön kasteheinää huolis. Mut karaistuna herran lailla se kesti — unta, ruokaa vailla. Se nöyrä ol' ja tulinen, ja täysin tehtävänsä täytti, nopea, vahva, iloinen ja taiten tartarilta[12] näytti. Se tottel' ääntä, kutsun kuuli, tuns' tuhansista Mazeppan, ja öin, kun ulvoi myrskytuuli ja pilvet peitti taivahan, se häntä illast' aamuun seuraa kuin noutajaansa nuori peura.

4.

Mazeppa maahan viittans' suuren ja keihään laski tammen juureen. Aseitaan sitten tutki vielä, ne kestäneetkö surmantiellä, ja tokko ruuti sankin täytti ja tulta iski terä piin; hän säilää sormissansa käytti ja huotraa, vyötä koitti niin. Ja nyt tuo kuulu kunnon mies eväänsä, pullons' esiin kaivoi ja illallisen laati vaivoin, mi herkullinen ei kenties. Nyt Kaarlelle ja sotilaille kursailematta vähääkään hän jakoi, leikkas eväistään, ettei vain kukaan jäisi vaille. Hymyillen Kaarle leikkas palan ja osamiesnä atrioi, iloisen ottain mielialan, vaikk' kovaa tuskaa haavat toi. Hän sanoi: "Meit' on tässä monta urosta oivaa, väkevää, mut yhtään ei niin sanatonta ja surman suussa ripeää kuin sa, Mazeppa! Päällä maan paria toist' en tunne minä — paits' Aleksander Suurta vaan — kuin sun Bukefalos ja sinä. Sa skyyttain maineen eelle ennät, kun ratsus kanssa kenttää lennät." Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan ma ratsaskoulun käydä sain!" — "Kuin, vanha päämies! taitos hurjan näyt oppineen sa hyvin vain." Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu, ja meill' on eessä tiukka tie, ja kintereillä tuima tuttu, meit' yks vain kymmenelle lie. Me saamme rientää lemmon lailla, ett' oltais Borystheneen mailla. Ei, herra! käykää lepäämään, ma urostenne unta jään yöks vartioimaan." — "Kerro pois", kuningas virkkoi, "tarinas, ma tahdon kuulla kokemas, kenties ne mulle unta tois, mik' ei viel' aio silmiin tulla, vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."