Minotti eessä alttarin niin synkin mielin seisoi yksin. Madonna sieltä suloisin hänehen katsoi säteilyksin ja auvosilmin armahin. Pyhältä paikaltaan hän sieltä luo meihin hurskaampata mieltä. Kuvassa rukoillen hän hohtaa Jumalan poika polvillaan, hymyillen huokauksiin maan, kuin tahtois taivaaseen ne johtaa; säteillen vielä pyhää rauhaa, vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa. Minotti häneen loi katsehensa ja ristihe syvään huoahtain; nyt tempas hän palavan soihdun vain ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa päin myrskysi paljous pakanain.
31.
Mosaikin all' on hautaholvi, miss' uinui moni sukupolvi. Nimensä, kiviin piirretyt, on hurmeen hyhmä peittänyt. Ja veistokilvet, kuvat kummat ja kirjokarva marmorein verest' on niljakat ja tummat, katetut miekan pirstalein ja kaatuneitten kypärein. On kuolleit' yllä — ja alla myös siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'! Näit kolkot kirstusarjat noiden raoista synkkäin ristikoiden. Mut sota oli astunut myös mustiin kalman kammioihin ja ruutiaarteens' ahtanut luumiesten lujiin asuntoihin. Tää sodan aikaan kaupungin ol' aseaitta salaisin; vei sinne lanka, pantu juuri — tuo viime turva Minottin, kun saartoi joukko julma, suuri.
32.
Viholliset jo voittaa alaa, on vastarinta toivoton. Kun kostonvimma paisuin palaa, mut elävistä puute on, he ruumiit silpoo, rikki ratkoo, päät kuollehilta kalvoin katkoo. Pois syöstään kuvat komeroista ja alttar'-aarteet temmataan; pyhistä hopea-astioista kiroillen kauan tapellaan. He kimppuun käy pääalttarin — on sillä näky loistavin! Sen säteilevi pöydäll' yhä vihitty kultakalkki pyhä, niin raskas, suuri, kimaltain kuin päivä silmiin pakanain. Viel' aamulla vaahtosi viini siellä verenä pyhänä Kristuksen; sit' uskovat joivat hurskaalla miellä syntinsä anteheks anoen; pisara joku siin' on vielä. Kakstoista kynttilätä palaa komeina kehäll' alttarin, ken kultaa puhtoisinta halaa — se saalis parhain — viimeisin!
33.
He kooss' on — lähin kurkoittaa jo, vain hetki — niin hän saaliin saa jo, kun lankaan Minottin käy käsi soihdullansa — sen syttyy pää! Ja torni, aartehet, holvitkin, ja puolikuun sekä ristin kansa, kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa ja kirkko ryskehin hirmuisin niin ilmaan räjähtää. Ja holvit hajonneet — vallit vajonneet — meri, mi taappäin kuohueli, vuori, mi vapis ja horjahteli kuin ois maanjäristys — tuhannet pirstat, joita kylvi taivaalle liekki ja sauhupilvi ja tuima täristys — julisti vihdoin vimmatun noin tauonneeksi taistelun.
Kaikk' kappaleet rakettein lailla lens' ilmaan, matkas pilvein mailla. Mon' urho kookas, parhaillaan, nyt vaaksaks kärventyi ja suli; pudoten maahan matkaltaan hän kekäleinä kenttään tuli, ja tuhkasade peitti maan. Ken putos lahteen, tuhansilla sen saartoi vesi renkahilla. Ken rantaan ruhjottuna vajos, se kauas kannakselle hajos. Kristitty vaiko turkkilainen? Sen tietkööt äiti-raukat vainen! Ken heistä silloin unelmoi, kun kehdoss' uinui pienokainen ja unta äiti autuainen sen suojas, että koittais koi, mi pienen ruumiin pilstaroisi. Täält' ykskään äit' ei koota voisi nyt lastaan, heelmää murheiden, kun merkkejä ei ollut muita jälellä hahmost' ihmisen kuin kallon siruja ja luita. Putoovat hirret suitsui, paloi, ja kivisateen taivas valoi; ne saveen syvät kuopat löi, kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.
Kaikk' elo katos rantamalla tuon pamauksen kuullessaan. Pois lensi korppi, ulinalla pakeni koira raadoiltaan. Kameli karkas hoitajalta. pois härkä ponnahti ikeen alta. Hevonen laukkas herratonna. vöin, valjain rikki riuhdotuin. Syvällä suossa rupikonna kurnutti kuuluvammin suin. Sudet ne ulvoi luolissaan, joiss' ukkosena kaiku paukkui; shakaalit kaukaa vastaan haukkui; se soi niin kurjan surkeaan kuin yhteen parkuis lapsi paha ja ulvois hurtta hoikkamaha. Ja kotka jätti kallion ja pörrörinnoin piiriin nousi hän nopein siivin auringon. Kun sauhu sankka tielle sousi, hän kirkuin ylös ilmaa ui vapaaseen päivän valohon. — Ja niin Korintto kukistui!