"Hän, missä, milloin?" —
"Hän taivaass' on nyt tahratonna, miss' sielulles ei sijaa, konna." — Niin julmast' ukko nauroi silloin, kun näki Alpin horjuvan kuin huumaamana salaman.
"Oi, milloin kuol' hän?" —
"Yöllä kuoli, mut surra eroaan en huoli; ei ykskään heimost' olla mun saa orja puolikuun ja sun. — Käy päälle!" —
Käsky tuo ol' turha, sill' Alp jo suistui kuolemaan! Juur' kun Minottin sanain murha kovemmin kosti uhkallaan, kuin miekka hyvityst' ois taannut, jos aikaa iskemään ois saanut, niin lähi-kirkon holvistosta, miss' epätoivoin yhtynyt pien' oli parvi taistelosta ja vastarintaan ryhtynyt, lens' kuula, Alpin maahan syöksi. Ei haavaa nähnyt yksikään, mi halkas uskottoman pään, kun elonsa jo muuttui yöksi. Säkenen jonkun silmä heitti, kun nousematta nukkui hän, mut kohta kuolonpimeys peitti tuon ruumiin nytkähtelevän. Eloa viel' ol' värinä, jäsenten kevyt tärinä. Hän käännettiin, ja hurme, multa poloisen kattoi poven, pään, ja suusta sydänverten kulta vuos' syvist' elinlähteistään. Ei nähty sykkimistä suonen, ei huokausta huulillaan; ei sana, hengenvetokaan hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. — Rukoilla hän ei kerinnyt, vaan ripitt' on hän erinnyt, sieluss' synnin raskas taakka — luopiona loppuun saakka!
28.
Hirmuisesti huudot soi kumpaisenkin joukon puolla: tääll' on riemu, raivo tuolla. Vimma miehet villiks loi, kalvat, keihäät salamoi, iskut, pistot vuoroin sataa katkaisten mont' elonrataa. Antain tuuma tuumalt' alaa rautaisella kädellään Minotti suojas viime palaa maasta isännöimästään. Viimeiset hänt' urhot vielä auttoi miekalla ja miellä. Viel' on kirkko vapaa, josta kuolon kuula äsken ties Korinton tuhon puoliks kostaa, kun sortui uljain vihamies. Sinne väistyy urhot nuo verivirroin kadun kastain, kasvot vainolaista vastaan miekoin turvatien he luo. Lähell' uhkaa heitä saarros, mut he ehtii temppeliin, missä kiviseinäin kaarros suojaa heitä hetken niin.
29.
Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan turbaanit kintereillä kulki; niin tunki eespäin tulvanaan, ett' oman paluutiensä sulki. Se tie oli ahdas, mi Minottin vei viime turvapaikkaan tuolla: Jos pelkuri pakoon kääntyikin, hän sortui laumojen jalkoihin, sen voittaa täytyi taikka kuolla. He kuoli, mut heidän ruumiilleen nous kostajat kohta kalpoineen. Tapettuin aukot heti täyttää verekset joukot, raivokkaat; niin uupuu templin sotilaat, kun saavat yhä kalpaa käyttää. Osmannit ovelle jo entää, sen kestää vankka raudoitus; ja kuolon kuula, leimaus sen joka raost' ulos lentää. Ja akkunoista ruhjotuista niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. — Jo huojuu portti pielipuista, sen laudat lonsuu, raudat ryskää — se taipuu — vaipuu — luhistuu — Korinton turva kukistuu!
30.