25.
Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti veressä vaahtosi kamalasti; mut aukko on tiellä ja saalis on siellä, vain verisauna on jäljellä vielä. Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan, soi niistä huudot surkeat; ja pakoon pyrkijät rientää turhaan — he veressä katuja kahlaavat. Mut missä vastustaa voi vielä, niin kohta kymmenkunta siellä pysähtyi epätoivoissaan ja miekoin kääntyi vainoojaan. Päin muuria selkä kuin leijonat he sotivat, kunnes sortuivat.
Näit siinä vanhuksen valkopään, mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin ja vainolaisia iskuin varmoin hän niitteli puoliympyrään. Hän peräytyi, mut haavatonna, ei tohtinut kimppuun ykskään konna. Kyll' alla kantoi haarniskan satakin arpea urhon rinta, mut haavat nuo oli kunnian ja vanhain voittojen verihinta. Ol' ukolla runko rautainen, ei riittäis hälle nykykansa; isompi luku ol' kaatamansa kuin hapsiensa hopeisten. Hän miekkaa heilutti ympäri pään, ja moni moslemi-äiti surra sai poikaa, jost' ei tiennytkään, kun ensi kerran jo ehti purra tuo miekka maksaa pakanain, kun hän kakskymment' oli vain. Sopinut kaikkien isäks ois, joit' ympärille hän yhä kaati; mut itse pojatonna, hän vaati myös muilta isiltä pojat pois. Niin, siitä alkain, kun kuolemansa merellä poikans' ainoa sai, hän uhras sen muistoks murheissansa mont' ihmishekatombia kai. Jos haamut verta uhriks huolii, niin sai Patroklos niukemmin, kuin tuo Minottin laps, mi kuoli Dardanellien aaltoihin. Hän hautahan pääsi samaan rantaan, jok' unta Troian urhoille antaa. Mut mit' on heistä jäänyt muuta, mi kertois heidän vaiheistaan? — Ei kiveä kummulle, hautahan luuta, mut iäti elää he lauluissa vaan.
26.
Tuoss' Allah-huudoin taistelohon Osmannien uljas valio karkaa. Käs'varsi johtajan paljas on, niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa. Se olkaan paistoi paljasna niin, siit' uljas kantaja tunnettiin. Toiset kullassa kulkea saa, vain vihollista se kiihoittaa; monell' on kalpa kaunoisampi, mut Alpin on ruusunpunaisin; monell' on kypäri korkeampi, mut tuo käsi paljas on paistavampi, miss' soi sodan melske murhaavin. Ei lippua ollut taiston tiellä, mi rinnalla sen nyt liehua vois, ei viiriä voiton, mi puoliks vielä niin kauas delhejä vienyt ois; kuin tähdenlento se tuikki siellä. Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa, siin' uljaimmat pian maassa makaa; siin' armoa turhaan pelkur' anoo, kun tartaari hänen vertaan janoo. Mut sankari kaatunut mykin kielin hymyilee kuololle uhkamielin ja viime iskunsa vaikutusta vain tarkkaa mieheen lähimpään, vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa jo tempoo heikosti verissään.
27.
Mut vanhus pystyss' seisoi vielä kuin rautamuuri Alpin tiellä. "Antau, Minotti, miekkoines, pelasta itses ja tyttäres!"
"En koskaan, renegaatti, sulle,
vaikk' ikuisen elämän tois se mulle!"
"Franseska! — Morsioni kallis!
Hänetkö uhmas kuolla sallis?"
"Hän turvass' on." —