Hän hiljaa Alpin käteen koski — se tunki luihin, ytimiin, ja sydän hyytyi, värisi poski, Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'. Tuo käsi hento kahlehtiipi, siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi. Ei konsaan lemmitty koskemallaan niin jäistä kauhua mieleen luo, kuin hienot, valkeat sormet nuo nyt veren hyydytti jääksi vallan. Pois kuumeen polte otsalta häätyi, ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi, kun Alp näki kasvot kalvakat, niin riutuneet ja raukeat. Ol' niiden sulo jo himmennyt, hävinnyt leikkivä sielunelo, mi niinkuin laineilla päivän helo ol' kaikkialla säteillyt. Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi, ei hengittänyt hän puhuissaan; ei aalloten noussut kaareva povi, ei tuntunut sykkivän suonetkaan. Viel' loisti silmät, mut kankeasti, ne paloi niin oudon kamalasti, kuin unissa-kävijän katse on, jot' ahdistaa näky rauhaton, kuin seinäverholla kuvat kummat tuulen käydessä tuijottaa, kuin hämyssä himmeän lampun tummat aavehet elon ja muodon saa; ne juur' kuin seiniltä irti saisi ja valoon varjosta vaeltaisi, ees-taas häilyen haamun lailla, oudoin ilmein ääntä vailla!

"Jollei mun lempeni sua voita, niin taivaan ääntä kunnioita! Ma pyydän taas — turbaani heitä uskottomalta otsaltas, ja vanno säästäväsi meitä — omia kansalaisias, tai joudut jo täällä iäks vaivaan, kadotat minut ja riemut taivaan! Jos teetkin sen, niin yhä on sun ylläs miekka tuomion, vaan syystäs tuomar' puolet varjoo, taas sulle taivas armon tarjoo. Mut hetken jos viel' emmit yhä, niin Herran kirous sun lyö, pois kääntyy sinust' iäks pyhä sen rakkaus ja armotyö. Kas pilvi tuolla peittää kuuta, sen kehrän poikki lennättää; mut jollet siihen mieltäs muuta, kuin sumuharso ennättää ohitse kuun ja taas se hohtaa, niin Herran kosto sua kohtaa, ja kova tääll' on tuomios, mut kovemp' ikikohtalos."

Alp katsoi, näki taivahalla tuon pilvimerkin siivekkään, mut uhkamiellä ankaralla hän paadutti vain sydäntään. Ens' intohimo kiihkollansa muun kaiken riisti mukanansa. Hän kerjäis armoa — hän ois arka, kun houraili tuo tyttöparka! Hän taipuis väärään tuomioon ja pyhän koston sikseen heittäis! Ei niin! — vaikk' ukkospilvi peittäis ja murskais hänet — murskatkoon!

Hän katsoi kuuhun vakavasti, mut äänetönnä, vaieten; nyt ohi kiiti verho sen, täys kuu taas paistoi kirkkahasti. "Mik' onkin mulla kohtalo, en horju — myöhäist' ois se jo! Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu, mut tammi taittuu, maahan vaipuu. Ma Venetsiaa vihaan, kun se tahtoi niin, mut lempi sun pelastaa vaaroist' — ei ole mun!" — Alp kääntyi — hänt' ei nähnytkään, hän näki vain pylvään sammalpään. Hänet maako nieli vai ilma vei, sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.

22.

Yö väistyy, säteet auringon, kuin tahtois päivän surut poistaa, hymyilee, aamu valohon hämystä astuu ja rauhaa loistaa, vaikk' keskipäivällä sota on. Kas, torvet soi ja rummut raikuu, niin synkästi sodan soittimet kaikuu! Ja liput ne korkealle liehuu, hevoset hirnuu ja joukot kiehuu. "Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan. Hevoshäntä[10] se maasta temmataan, tupesta miekka. Kaikki nuo nyt rientävät johtajainsa luo. Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa alas teltat ja riveihin tulkaa! Ratsahille, kannustakaa, armotta maahan hakatkaa, ken pakoon pyrkii, ei elämään saa jäädä kristitty yksikään, kun jalkajoukot muurin ruhtoo ja verellä voitontiensä huhtoo! Ratsut ne riuhtovi suitsiaan leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat; suupielet ne vaahtoo valkosenaan. Tanass' on keihäät, tulessa taulat, kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan ja muruiksi lyömään muurien voiman. Alp kokoo janitshaarejaan, käs'vartensa oikea paljasna hohtaa kuin scimitarinsa terä. Kohta on khaanit ja pashat paikoillaan, ja visiiri itse joukkoja johtaa. "Kun merkki soi, päin syöskää rinnan, Korinton kansa kaatakaa, kirkkohon papit, päälliköt linnaan, ei liettä, ei kiveä jättää saa! Allah ja Muhamed! Allahu! huutakoon hurjasti joka suu! Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte päin sapeli kourassa rynnätkäätte! Ken ristin ensiksi riistää, saa mitä mielensä kalleinta halajaa!" — Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui, ja aseet vastahan kalskahtaa; tuhanten raivo se ilmoille raikui Mut vait — soi merkki jo — ampukaa!

23.

Niinkuin sudet kiihkolla kiin' töytää suureen puhveliin, mi kiukusta mylvien sarvia puistaa ja tannerta leiskuvin silmin kyntää ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää; niin karkasi muurille raivopäiset, niin lyötiin takaisin ensimäiset. Ja moni pantsari vaskinen kuin lasi särkyi ja maahan hajos, kun kuula vinkuva mursi sen ja verisnä tantereesen vajos. Rivissä kaatui he kuolemaan, kuin heinä niittäjän raudan tiellä, kun illoin hän katsovi luokoaan: niin sortui ensimäiset siellä.

24.

Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt kovertaa paadet paikoiltaan, ja jyrinällä hurjat hyrskyt ne vimmoin tempaa virrassaan, tai kuin vyöryy lumimyrskyt Alpeilt' yli laaksomaan: Niin Korinton uljas parvi sortui vihdoin verissään, kun yhä uudet kutsui torvi moslemilaumat ryntäämään. He seinänä seisoi ja muurina murtui ja laumojen painon alle sortui, rinnatusten kylväin maan, vaieten vasta kuollessaan. Iskut, pistot säkenöivät, armo-, voittohuudot soi, ukkosna tykit salamoi. Kaukana ihmiset epäröivät, ystävätkö siellä vai viholliset voiton sai; riemun vaiko murheen tuo julma melske heille suo, mi kaikui kautta kukkuloiden kauheasti korviin soiden, kuuluen kauas kautta maan Salamiiseen ja Megaraan; sanotaanpa sen saapuneen Piraioslahteen kaukaiseen.