18.
Ol' templi, muisto muinaisajan, tuoss' sortuneena pirstoihin; pari patsasta, paasia maassa hajan, ja sammal verhona marmorin! Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu, ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu! Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden suo menneestä kaiken katkeruuden, min tunnemme olleesta, tulevasta, mi painaa isää ja painaa lasta: jättehet, rauniot, jotka kerran ihminen loi, tuo tomutyö Herran!
19.
Alp istui katkelmalle pylvään kätehen päänsä nojaten, ja köyryyn vaipui varsi ylvään, kuin miehen raskasmielisen. Pää painui, riippui vasten rintaa, miss' sydän kuohui, sylkytti; kumaran otsan kuumaa pintaa levotta sormet liikehti, juurkuin sun sormes soittimilla ja norsunluilla karkeloi, siks kunnes soinnuill' ihanilla niist' äänet täysin puhtaat soi. Hän istui allapäin ja kuuli, kun huokas hiljaa öinen tuuli. Mut tuuliko luolissa kiertäissään niin vienon hellästi huoata voi? Hän merelle katsoo nostaen pään: se peilityynenä unelmoi. Hän nurmea katsoo — ei heilu heinä, mist' alkunsa vieno sai ääni tuo? Hän lippuja katsoo — ei liehu nuo, on vaiti Kithairon tumma seinä. Ei tuntenut tuulta polttava poski; mitä siis tuo outo ääni koski? Hän katsahti syrjään — oi taivahainen! siin' istui nuori ja kaunis nainen!
20.
Hän pystyyn kimpos nuolen lailla kuin vihamies ois ollut mailla. "Kautt' taivasten! mit' ompi tuo? Ken olet, miks ja mitä vailla sa tohdit vihollisten luo?" Hän aikoi tehdä ristinmerkin hädissään, mihin enää ei hän uskonut, mut äänin herkin hält' omatunto voiman vei. Hän katsoi — muodon taivahaisen hän tunsi, varren hurmaavaisen: Franseskan kuva siin' ol' varmaan, tuon muinaismorsionsa armaan.
Nuo posket vielä rusotteli, mut värit ehtyneemmin eli. Kadonnut hurma ol' huulien ja hymy puhdas ja purppurainen; ol' katse tyynen meren lainen, mut silmä ei niin sininen. Kuin aalto jäätynyt ol' silmä, sen loiste kirkas, mut niin kylmä. Ja varren ohut vaippa peitti, mi poven paistamahan heitti. Ja yöstä mustain kutrien, jotk' alas aaltos hulmuten, käs'varsi paistoi valkoinen. — Kätensä sanatonna hän kohotti korkeutta kohti, niin kuulakan, niin kelmeän, ett' öinen kuu sen läpi hohti.
21.
"Ma levoltain luo rakkahimpain oman onneni vuoks ja sun sielusi sain. Läpi vahtien, porttien, muurien hain sua rohkeesti leiristä pakanain. On sanottu: leijona rauhaan jättää sen immen, ken puhtoisna vaeltaa. Ja korkeuden valta, mi hyville kättään ojentaa vaaroista varjelevaa, soi mullekin armonsa avarimman, mua suojeli keskellä vihollisvimman. Ma saavuin — mut jos saavuin turhaan, me emme yhdy, ah, milloinkaan! Sa siin' olet tehnyt sielus murhan, kun hylkäsit isies uskon ja maan! Mut päästäs pois turbaani raasta, tee ristinmerkki ja mulle jää; luo sydämestäsi musta saasta — ja huomenna iäks on sun käsi tää!"
"Ja minne sais häävuotehemme, vai kuolleiden joukkohon veriseen? Näet huomenna tulelle, miekallemme kaikk' uhraamme kristityt temppelineen. En ketään tahdo elossa päästää; sun vain ja omasi vannoin säästää. Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan, miss' surumme lempi vie ikuinen; sun morsionain siell' loistaa annan, kun vain Venetsian ylpeyden saan kukistaa ja koston täyttää; kun käteni halveksittu saa vain skorpiooniruoskaa käyttää ja tuomarinsa kurittaa."