14.
Mut öinen viive tyynin rauhoin kevensi hänen sieluaan, ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin puhalsi otsaan polttavaan. Takana leiri — edustalla tuhansin mutkin, poukamin Lepanton lahti; korkealla kuvasti Delfin kukkulalla ikuinen lumi ilmoihin, vaikk' onkin tuhat kesää nuorta jo lämmittänyt merta, vuorta. Sit' ei kuin meitä aika syö, jok' orjan sekä tyrannin tomuksi tuokiossa lyö. Mut hieno valkovaippa tuo, mi verhoo vuoren jylhän rinnan, siell' yhä loistettansa luo, kun soraan sortuu tornit linnan. Tasalla pilvien se päilyy, kuin kumma käärinliina häilyy, min Vapaus, kun jätti Hellaan, vei sinne surren, viipyissään pyhällä templitanterellaan, miss' ennen lauloi enteitään. Hän hiljaa hiipii raunioilla, ahoja matkaa auhdon maan, ja koittaa sankarmuisteloilla herättää kurjaa heimoaan. Mut turhaan, kunnes kunniansa nuo päivät koittais, jolloin ties myös Hellas suistaa sortajansa ja jolloin Spartan uljas mies hymyili vielä kuollessansa.
15.
Tuon sankar'-ajan ylevyyden Alp tunsi tuomitsijanaan. Hän mietti menneen, nykyisyyden kuvia yössä kulkeissaan ja urhoin altist' uhrausta pyrinnön eestä pyhemmän: hän tunsi miten kehno, musta ol' maine, min vois voittaa hän, turbaanijoukon päämies halpa, kädessä kavaltajan kalpa, kun voittoon johti, joka ijäks lois hänet templin häväisijäks. Se muinaissuku sankarten, mi täällä povess' uinui maan, ei tehnyt niin — falangit sen vapauttaan puolsi, kotiaan. Siks kuolo sille elon antoi, sen maineen tuulet kauas kantoi. Se vetten solinassa soi, sit' tammein humu tarinoi. On kedon kivi, mykkä, harmaa, sen pyhäin luitten lanko varmaan. Sen henget vuorten yllä häilyy, sen muisto lähtehissä päilyy. Ja purot, virrat vuolahat iäti heistä laulavat. Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan, se heidän maa ja kunnian! Maailman viel' on tunnus tuo: Ken aikoo työn, jot' aika muistaa, hän ensin Kreikkaan katseen luo, niin vihittynä sitten koittaa hän tyrannit ja sorron suistaa, ja vapauden tai kuolon voittaa.
16.
Alp astui rannall' aatteissaan, ja nautti rauhast' yön ja maan. Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä, vaan meri vyöryy paikallaan, siks huuhtoo aallot myrskysäällä vain rahtusen verran rantaa maan. Kuu voimaton niiden vierrä antaa myötä taikka vasten rantaa. — Myrsky, tyyni, aava, lahti — niihin kuun ei pysty mahti. Ja paasi se jalkansa paljastaa, mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa. Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa vuossatoja vanhassa juovassaan, vyö kaita keltahiekkaa saartaa merestä vihreän nurmimaan.
Alp astuskeli pitkin rantaa, karbiini saattoi sinne kantaa, mut vartijat hänt' ei huomanneet, kai muuten ois he laukaisseet. Vai oisko vahteina pettureita tai lurjuksia ja pelkureita? En tiedä, mut ei salamoinut tuo valli, siltä ei kuulaa soinut, vaikk' alla sen vallinsarven kulki, mi meriporttia vartioi, vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki hän vahtisoturin kuulla voi, kuink' askelet kivillä kajahteli, kun ees-taas se tahdissa astuskeli. Hän laihain koirien muurin alla näki juhlivan julmalla aterialla. Muristen repi ne rustoja, luita — ei haukkumaan ollut joutosuita! Kas, tartaarikallo se nahkaton kuin kuorittu kypsä viikuna on! Ja tylsyen valkea kärki hampaan nakersi kalloa valkeampaa, mi soljui suuhun ammottavaan. He luita imivät innoissaan ja tuskin pääsivät paikaltaan. Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi, yön anteja ahmien, minkä jaksoi. Turbaanit ne hiekalla viruivat, niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat. Puku niiden ol' vihreän punainen, hiustupsu päänahkassa kasvaen,[9] mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen. Ja kallot hurttain kitaan juuttui, ja hiukset leukapieliin puuttui.
Veen rajalla lahden perällä sutta suur' kotka pieksi siivillään. Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta pois hurtat sen häätivät kesteistään. Nyt ratsuhun rannalla viruvaan se iski — lintujen likaamaan.
17.
Alp kääntyi kauhun näöstä pois: Ei taistelussa kalvennut hän, mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois verensä virroissa vierivän, janoon ja tuskihin menehtymässä kuin raatojen mullaksi mätänemässä. Näet vaarass' on jotakin ylevää, min muodon kuolo saapikin milloin, sillä haavoja Maine ylistää, ja kuolleille Kunnia koittaa silloin. Mut taistelun jälkeen lohtua vailla käyt noilla kuolon ja saastan mailla, miss' eläjät ilman ja matajat maan ja metsien pedot ne pitojaan kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa, iloisna ahmien ihmislihaa.