9.
Lähetettynä turvaks maan, min Venetsia Patran suulta Euboian salmeen puolikuulta pois temmannut ol' voitoillaan, kun Sobieski[7] Budan alla löi Turkin mahdin Tonavalla — Minotti dogen miesnä johti Korinton linnaa voittomaass', kun Rauhan kirkas silmä tohti hymyillä Hellaallekin taas, ja viekas aselepo vielä ikeeltä suojas pakanan. Ol' hällä kanssaan tytär siellä, ei jälkeen kauniin Helenan, mi miehen heittäin, paheen tiellä tuns' turmat lemmen laittoman, tuon vieraan vertaa Hellaan ranta oo saanut kaunotarta kantaa.
10.
Jo muuriss' aukko ammottaapi, ja hämyss' ensi huomenkoin valiojoukko uljas saapi tien luoda yli raunioin. Parahin parvi tartaarien on valmis ynnä moslemien. "Kadotettu" — se nim' on väärä, sill' uhkamielin kuolemaan se tiensä murtaa miekallaan ja kylvää kuolleill' ilman määrää. Mies lähin astinlaudakseen saa aina — viimeks sortuneen.
11.
On sydänyö — ja vuorten yli kuun kehrä kylmän kalvas ui; sinisnä vieri vetten syli, sinisnä taivas kaareutui kuin valtameri korkeuden, miss' säihkyi tulisaarien niin outo, ylimainen palo. Ken, jolle tuttu on tuo valo, ei pyrkis sinne maasta pois, eik' enkel'siivin entää sois ikuiseen iloon tähtitalon? Molemmin puolin aavan väike hopeisna, tyynnä hohtelee, ei kiviin kuohu, vaan sen läike kuin puron soitto solisee. Nyt tuulet nukkuu lainehilla, ja lippu tankoon kietoutuu, kun tangot peittyy laskoksilla, niin päältä paistaa puolikuu. Vain silloin katkes hiljaisuus, kun vahti tunnussanan huus, tai ratsun hirnaus yöhön raikui, ja kummut kaukaa vastaan kaikui. Kuin metsä leiri huminoi, merestä mereen kohu kulki, kun muezziinin käsky julki yösydän-rukoukseen soi. Valittaen tuo laulu nousi, kuin henkihuuto yössä sousi, kajahtain surusoinnuin vienoin, kuin tuuli harppuun koskeissaan sävelin soittaa pitkin, hienoin, jot' ei saa soittoniekat maan. Tuo huuto kuului Korinttoon kuin enne kolkko turmioon; myös korvaan piirittäjän kunki se kuolonkaameana tunki. Äkillinen ja outo tunne, mi sydämen niin hervaa, kunne se sykkii kahta kiivaampaan, häveten hetken heikkouttaan — sen kuolinkello nostaa voipi, vaikk' aivan vieraalle se soipi.
12.
Ol' Alpin teltta rannan puolla, rukous, melu häipyi pois, yökäynti tehty, vahdit tuolla, ei mitään, mistä huolta ois. Viel' yks yö polttavainen vaan — nuo tuskat huomen maksaa mahtoi ah, vihdoinkin! — kuink' itse tahtoi sulolla lemmen, kostollaan! Karaistuakseen työhön veren kuink' ois nuo hetket suotuisat! Mut aatokset kuin aallot meren povessaan polttain kuohuivat. Hän yksin seisoi seuraa vailla; vuoks puolikuun ei eloaan hän uskonkiihkolaisen lailla noin alttiiks pannut kuolemaan, jott' ikilempi Hourein[8] vaan ois palkka paratiisin mailla. Povessa polttanut häll' ei tuo tuli isänmaisin innoin, mi eestä maansa riemurinnoin veren ja hengen uhriks vei. Hän yksin seisoi — renegaatti, petetyn vihollisna maan; kenenkä sydämeen hän saatti tai käteen luottaa joukossaan? Tuo joukko häntä kunnioitti vain siks kun runsaat saaliit voitti; se totteli, kun vallita sen tahdon tais ja hallita. Mut Alpin synty kristillinen heist' oli kovin rikollinen, se maine heistä maahan painui, min voitti moslemina hän, sill' alla puolikuun he vainui hänessä ristin piilevän. He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu, kun turtuu tunteet jalommat; he tienneet ei, kuin sydän paatuu, kun vihan liekit polttavat; kuin koston kiihko — kurja, väärä, tien oudon luopiolle määrää. Hän johti heitä — johdon vuoksi käy moni lurjustenkin luoksi. Shakaalit kuulee jalopeuraa, ne saaliin vainuu, se sen lyö; mut lopuks ahnas murhaseura ilosta ulvoin tähteet syö.
13.
Pää poltti, tuless' suonet tykki ja sydän rauhatonna sykki. Hän vuoteellansa vääntelehti, unetta kauan kääntelehti, jos uinahti, niin melu, ään' sai hänet heti säikkymään. Turbaani poltti otsan pintaa, kuin lyijy painoi pantsar' rintaa, vaikk' ennen helpost' uni kyllä ol' silmiin tullut pantsar' yllä, vaikk' usein vuodett' oli vailla, ja kolkomp' ilma, kenttäkin, kuin taivas tumma näillä mailla ja tanner suojaks soturin. Hän unt' ei saanut, eikä aamuun odottaa tainnut teltassaan; hän rannall' astui lailla haamun, tuhanten uni tuttunaan. Mist' uni heille? Miks hän sai unetta keskell' olla noiden? Heit' isomp' uhkas vaara kai — he nukkui saaliist' unelmoiden? Hän yksin — missä unta vietti tuhannet kenties viimeistään — kuin kuumehourein kulki, mietti, kateisna muita nähdessään.