Kelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän kerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin vormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta työstään.
Meidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä määrässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista kansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty kuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta, pitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan. Sodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio alkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen minkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.
Jan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten kanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään europalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui erinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken synnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.
Kun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut lähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta huomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään. Mutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin voi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata piilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä halusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten ja karjan tyyssijoista.
Eräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö kului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa ruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton tehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita vastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja silloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.
Muuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin lähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen vuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.
Matabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten tuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan aseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan, josta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä valkeni.
Tässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä vuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen perästä toinen, sitten kolmas, neljäs… mutta ennenkun kuudes oli ennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin nähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät, eivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.
Minä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn katsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.
Hän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja liukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.