Afrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita (mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita) lähettäessään minulle uutisiaan.
Nämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin milloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten savella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas pohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen välttämiseksi voi polttaa.
Nämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen savusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä ilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään nuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.
Ne kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen lävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa, veivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla päällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan. Kohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen maahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä osasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa maaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.
Yleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli »rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he piirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä oli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja toisilleen.
Alempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden merkitykset.
»Kirje kätkettynä neljän askeleen päähän, nuolen osottamaan suutaan.»
(Teiden risteydessä:) »Ei tätä tietä pitkin.»
»Minä olen mennyt kotia.»
(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin asetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»