Ylläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna irtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen valepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin osotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan erilaiselta.
Kuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä junassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se hänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.
Sen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa rautatieasemalla monias vuosi sitten.
Jokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen sanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän on tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän minusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja tumma puku — helposti hänet käsitätte.»
Kaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja sen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun mukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin takaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan aivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että näillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.
Muistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä takaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat olivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta sisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon, joka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.
Hän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti sen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti toisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui sitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt epäillä häntä.
Tukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan hahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos unohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen laiminlyönnin.
Minä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen miehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön kanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea hänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme olleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin samalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on »'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on Jones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon etulisän, sitä en tiedä».
[Toinen esimerkki hahmonmuutoksesta, jonka voi suorittaa parissa minuutissa.]