Toimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon kaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin kasvattanut itselleni pujoparran.
Kun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella olevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan tuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta huusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä käytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani palvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin kuka olin.
Muuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua epäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin tapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja pelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin, joilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin siihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä Jim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä suuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä husaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta syrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet vakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.
Moniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla Etelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka takaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.
Ratsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin näkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo, eversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti loukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun hänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani, ratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen toisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla hänelle edellisestä kohtauksestamme.
VAKOOJAN TOIMI ON URHEILUA
Ei voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua, vaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää erityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin kiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia yllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa ja kekseliäisyyttä.
Muuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee tuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää huomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä välttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava rinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän sisällön.
Mainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella tiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen uutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut koko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä pitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin satulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni, mikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta vain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata lajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.
Siitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja siistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti vieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.