[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat poliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]
Siinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi. Poliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen aivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä katsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.
Vähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin suojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni turvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli takanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun piiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän nurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin portaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle sillalle.
Rakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin herrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla olisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina vakoojan tärkeimpiä muistettavia.
Kohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan maahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä konstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani. Kiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään »jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun jälkeni johtivat tikaportaille.
Tuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni ja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut panna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä olevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen. Väijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan satasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa varten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman panin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen perästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.
Tällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen, ja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista voin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen johtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta näki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä olevan varastosuojuksen.
Toinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään vahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä mitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta minulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli minulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi kauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa pitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin niitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu huomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa olevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä portille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut poliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan portista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani turvassa.
VAKOOJAN TÄYTYY AINA OLLA EPÄLUULOINEN
Ikävä seikka vakoojantoimessa on se, että siinä tottuu olemaan luottamatta yhteenkään ihmiseen, jopa parhaisiin ystäviinsäkin.