Läksin ulos hyvissä ajoin ollakseni paikalla jo ennen keisarin tuloa. Veljeni jäi ulkopuolelle vaarinottamaan valosignaaleja hyökkääjäin taholta. Linnoituksen sisään tultuani näin sinne kokoutuneen joukottain upseereja; ja päähäni pälkähti, että tässä tilaisuudessa oli varmastikin niin paljon poliisimiehiä läsnä, ettei linnoitus enää ollut minulle turvallinen paikka. Päätin sen vuoksi palata ulkopuolelle.
Astellessani takaisin tietä pitkin näin keisarillisen vaunujonon jo tulevan vastaani. Ensi vaunujen sivuuttaessa minut olin siksi ajattelematon, että käänsin pääni syrjään välttääkseni tulemasta tunnetuksi. Sen varomattomammin en moisessa tilaisuudessa olisi voinut tehdäkään. Vaunuissa istui muutamia keisarin esikuntaan kuuluvia upseereita, jotka tämän kautta tulivat heti huomanneeksi minut. Heti paikalla he pysähdyttivät vaunut, karkasivat kimppuuni, raastoivat minut sanaakaan sanomatta mukaansa ja ajoivat täyttä karkua takaisin linnoitukseen, Matkalla he kysyivät minulta, kuka olin ja mitä siellä toimitin, ja linnaan saavuttuamme jättivät he minut varusväen päällystön huostaan.
Minä en voinut selittää muuta kuin että olin englantilainen, että olin ollut katselemassa manööverejä ja nyt olin paluumatkalla asemalle. (Se oli 2—5 mailin päässä.) Tuo kaikki kuulosti hyvin luonnolliselta, mutta selvää oli, etteivät ne selitykset heille riittäneet. Minut istutettiin uudestaan vaunuihin, sain upseerin vartijakseni ja sitten lähdettiin ajamaan asemalle, kuljetettavaksi pääkaupungin poliisin haltuun.
Tämä oli muuten kaikkein ensimmäisiä yrityksiäni vakoojana, ja minä olin kyllin typerä tehdäkseni moniaita kirjallisia muistiinpanoja. Vaikkeivät toiset olisi niistä edes selvääkään saaneet, voitiin niitä ehkä käyttää todistuskappaleina minua vastaan. Varmuuden vuoksi revin ne vaunumatkallamme huomaamatta pieniksi palasiksi, ja joka kerta kun vartijani silmäsi ulos akkunasta, päästin muutamia niistä lentämään ulos vastapäisestä akkunasta.
Kun asemalle tultuamme kävi selville, että saisimme odotella kotvan aikaa junan lähtöä, sain luvan lähteä poliisikonstaapelin kanssa asuntooni noutamaan matkakapineeni.
Samalla kun hääräilin maksun suorittamista isännälle, sain salaa kirjoitetuksi paperipalaselle pari varottavaa sanaa veljelleni. Paperikaistaleen kiersin kynttilän ympäri ja asetin sen niin, ettei hän kotia tultuaan voinut olla sitä huomaamatta.
Asemalle tultuani otti minut huostaansa muuan husaariupseeri, jonka piti viedä minua edelleen. Hän oli hyvin kohtelias ja vieraanvarainen ja tahtoi väkisin ostaa minulle kuusi pulloa olutta. Hänen mielestään ei vähempi toki riittänyt, koska olin englantilainen. Kiitin luojaani, että hän itse auttoi minua niiden tyhjentämisessä.
Meidän päästyä viimein pääkaupunkiin majoitettiin minut erääseen hotelliin. Minulta otettiin pois passini, ja minun käskettiin toistaiseksi pysymään hotellissa. Sain kyllä vapaasti kuljeskella kaupungilla, mutten saanut luvatta poistua sieltä. Kohtapa keksinkin, että minulla aina oli urkkija kintereilläni minne vain menin.
Muutaman päivän kuluttua muuan hotellin tarjoilijoista esitti itsensä minulle, sanoen olevansa erään toisen vieraan vallan vakooja. Hän oli niin mainiosti perillä kaikista valtiollisista ja sotilaallisista asioista, että päätin hänen varmasti olevan esikuntaupseerin. Siitä alkaen minulla oli hänestä kaikkea mahdollista apua.
Hän ilmaisi minulle, ketkä hotellin muista palvelijoista olivat urkkijoita, ja kertoi näiden saaneen toimeksi vain pitää silmällä toimiani ja menojani sekä paikalla ilmottaa niistä puhelimella poliisille. Uusi ystäväni neuvoi minua sen vuoksi aina ulosmennessäni ilmottamaan portinvartijalle minne menin, niin että urkkijat kuulivat sen; silloin ne soittaisivat siitä poliisiasemalle ja huolehtisivat, että aseman omat urkkijat seuraisivat minua ulkona ollessani.