Mutta Clive tiesi vallan hyvin, ett'ei hänen niin tuostaan sallittaisi pitää valloitustansa. Hän alkoi paikalla koota ruokavaroja, tehdä varustuksia ja valmistaida piiritystä kestämään. Tuo hänen saapuessaan paennut linnanväki oli nyt toipunut kauhistuksestaan ja asettui karttuneena läheisyydestä saatujen, suurten lisävoimain kautta, kolmeksi tuhanneksi mieheksi, aivan kaupungin luo. Clive marssi yön hiljaisuudessa ulos linnoituksesta, karkasi äkkiarvaamatta vihollisen leiriin, kaatoi heitä suuren lukumäärän, hajoitti tähdeosan ja palasi asemilleen menettämättä ainoatakaan miestä.
Tsjunda Sahib, joka franskalaisten liittolaistensa kanssa par'aikaa piiritti Tritsjinopolia, sai pian tiedon näistä tapauksista. Hän eroitti paikalla joukostansa 4,000 miestä ja lähetti ne Arkotia vastaan. Näihin yhtyi pian sen joukon jätteet, jotka Clive oli lyönyt hajalle. Sitä paitsi liittyi tätä voimaa kartuttamaan 2,000 miestä Velloresta ja toinen vieläkin tärkeämpi lisäjoukko, nimittäin 150 franskalaista sotilasta, jotka Dupleix oli lähettänyt Pondisjeristä. Koko tätä armeijaa, jossa oli 10,000 miestä, komensi Radsja Sahib, joka oli Tsjunda Sahibin poika.
Radsja Sahib marssi saartamaan Arkotin linnaa, joka ei näyttänyt ollenkaan voivan kestää piiritystä. Muurit olivat hajallaan, haudat kuivat, vallit liian kapeat kannattamaan tykkejä ja patterit liian matalat antamaan suojaa sotamiehille. Tapaturmat olivat kovasti vähentäneet pienilukuista linnanväkeä. Heitä oli kaikkiansa 120 Eurooppalaista ja 200 sepoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä, ruokavarat olivat vähissä, ja se päällikkö jonka tuli johtaa linnan puolustusta tässä tukalassa tilassa, oli viidenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka oli saanut kauppakirjurin kasvatuksen.
Viisikymmentä päivää kesti piiritystä. Viisikymmentä päivää johti tämä nuori päällikkö puolustusta jäntevyydellä, valppaudella ja taidolla, joka olisi ollut kunniaksi Euroopan vanhimmalle sotamarsalkalle. Mutta muurien lovet laajenivat laajenemistaan. Linnaväki alkoi saada kokea näljän kovuutta. Asiain tällä kannalla ollessa olisi jokaisen, näin vähillä upseereilla varustetun joukon suhteen saattanut peljätä, että se alkaisi osoittaa tottelemattomuutta; ja vaara kävi vielä suuremmaksi sentähden, että joukossa oli miehiä, joilla oli vallan eri sukuperänsä, ihokarvansa, kielensä, tapansa ja uskontonsa. Mutta tämän pienen joukon päällikköänsä kohtaan osoittama alttius oli niin suuri, että se voittaa kaikki, mitä on kerrottu Caesarin kymmenennestä legionasta ja Napoleonin vanhasta kaartista. Clive'n sepoit eivät tulleet hänen luoksensa valittamaan ruuan niukkuutta, vaan he tulivat ehdoittamaan, että kaikki elo annettaisiin Eurooppalaisille, jotka muka tarvitsivat enemmin ruumiinsa ravinnoksi kuin syntyperäiset Aasialaiset. He sanoivat sen vetelän liemen riittävän itselleen, joka keitettiin riisistä. Historiassa ei ole tavattavana liikuttavampaa esimerkkiä sotilaan uskollisuudesta tahi vallitsevan hengen vaikutuksesta.
Madrasin hallituksen yritys pelastaa heidät piiritystilasta oli rauennut tyhjiin. Mutta vielä toivottiin apua toiselta suunnalta. 6,000 Marattilaista, puoliksi sotilaita, puoliksi ryövärejä oli erään Morari Row-nimisen päällikön komennon alla palkattu Mahommed Alin apuväeksi; mutta arvellen Franskalaisten aseita vastustamattomiksi ja Tsjunda Sahibin voittoa varmaksi, olivat he tähän saakka tyhjin toimin seisoneet Karnatikin rajalla. Huhu Arkotin puolustuksesta herätti heidät horroksista. Morari Row sanoi, ett'ei hän milloinkaan ennen ollut uskonut Englantilaisten voivan taistella, mutta hän oli valmis heitä auttamaan, nähtyänsä heillä olevan kuntoa itse auttamaan itseänsä. Radsja Sahib tiesi, että Marattilaiset olivat liikkeellä. Hänen täytyi nyt pitää kiirettä. Ensin kävi hän keskustelemaan. Hän tarjosi suuria summia Clive'lle joka ylenkatseella hylkäsi ne. Hän uhkasi paikalla ottaa linnan väkiryntäyksellä ja laskea jok'ainoan miehen miekan alle, jos hänen ehdoituksiinsa ei suostuttaisi. Clive vastasi luonteensa mukaisella uljuudella, että hänen isänsä oli vallananastaja, että hänen sotilaansa olivat roistoja ja että hänelle oli parasta tarkoin punnita asiata, ennenkuin lähetti semmoisia pelkuria loveen, jota englantilaiset sotilaat puolustivat.
Radsja Sahib päätti tehdä väkiryntäyksen linnaa vastaan. Päivä oli hyvin sopiva rohkealle sotayritykselle. Se oli se suuri Muhamettilaisten juhlapäivä, joka oli pyhitetty Hoseinih, Alin pojan muistolle. Islamin historia ei sisällä mitään sitä tapausta liikuttavampaa, josta tämä juhla oli saanut alkunsa. Synkkä legendi kertoo, kuinka Fatimidien päämies, sittenkuin kaikki hänen urhoolliset seuralaisensa olivat kaatuneet hänen ympärilleen, otti viimeisen vesikulahduksensa ja luki viimeisen rukouksensa, kuinka murhaajat kantoivat hänen päätänsä riemusaatossa, kuinka tyranni kepillään löi hänen hengettömiä huuliansa ja kuinka muutamat vanhukset itkusilmin muistivat nähneensä näiden huulien suutelevan Jumalan profeetan huulia. Lähes kahdentoista vuosisadan kulutta herättää tämän juhla-ajan palajaminen Indian hurskasten Muhamettilaisten rinnoista mitä tuimimpia ja haikeimpia tunteita. He saattavat itsensä semmoiseen raivon ja surun vimmaan, että muutamien sanotaan heittäneen henkensä paljaasta mielenliikutuksesta. Heillä on se usko, että jokainen, joka tämän juhlan aikana kaatuu taistelussa uskottomia vastaan, saa kuolemansa kautta kaikki syntinsä anteeksi ja pääsee paikalla Hourin tarhaan. Tällä ajalla päätti Radsja Sahib tehdä väkiryntäyksensä Arkotin linnaa vastaan. Kiihoittavia juomia käytettiin uskonnollisen innon apukeinona, ja piirittäjät tekivät, juovuksissa innostuksesta, juovuksissa bangista, raivokkaan hyökkäyksen linnaa vastaan.
Clive oli saanut salaisen tiedon tästä hankkeesta, ryhtynyt varustuskeinoihin ja uupumuksen valtaamana heittäytynyt vuoteellen. Hän heräsi hätähuutoon ja oli silmänräpäyksessä paikallaan. Viholliset lähestyivät ajaen edellään elefantteja, joiden otsat olivat varustetut rautalevyillä. Arveltiin porttien musertuvan näiden elävien muurinruhjinten hyökkäyksestä. Mutta jättiläiseläimet olivat tuskin tunteneet nahassaan Englantilaisten muskettikuulia, kuin kääntyivät ja raivoisina syöksivät takaisin, tallaten sitä joukkoa, joka oli tunkenut niitä eteenpäin. Lautta oli tuotu veteen, joka täytti osan vallihautaa. Huomattuaan, ett'eivät hänen ampumamiehensä tällä paikalla ymmärtäneet tehtäväänsä, otti Clive itse tähdätäkseen yhden tykin ja raivasi lautan puhtaaksi muutamien minuuttien kuluessa. Niillä paikoilla, joissa hauta oli kuiva, hyökkäsivät ryntääjät eteenpäin suurella urhoollisuudella, mutta heitä otettiin vastaan niin tuimalla ja tarkalla kuulalöylyllä, että se pian tukehdutti sekä uskonnollisen innostuksen että humalan rohkeuden. Englantilaisten takarivit pitivät eturivit myötäänsä varustettuina ladatuilla musketeilla ja jokainen laukaus kaatoi miehensä vihollisen joukosta. Kolmen hurjan ryntäyksen jälkeen peräytyivät piirittäjät takaisin vallihautojen taaksi.
Taistelua kesti tunnin verran. Päälleryntääjiä kaatui 400. Linnalaiset eivät menettäneet kuin 5 tahi 6 miestä. Piiritetyt viettivät levottoman yön, odottaen ryntäyksen uudistumista. Mutta päivän valjettua ei vihollista enää ollut näkyvissä. Se oli peräytynyt, jättäen Englantilaisille monta tykkiä ja runsaalti ampumavaroja.
Sanoma näistä tapauksista otettiin St Georg'in linnassa vastaan riemun ja ylpeyden tunteilla. Clive'ä pidettiin syystä kykenevänä mihin päällikkyytteen hyvänsä. Hänelle lähetettiin kaksisataa englantilaista sotilasta ja seitsemänsataa sepoita ja näillä voimilla alkoi hän paikalla käydä ryntäystoimiin. Hän valloitti Timerin linnan, yhdisti kanssansa osaston Morari Row'in armeijaa ja riensi pikamarssissa Radsja Sahibia vastaan, joka seisoi noin 5,000 miehen etupäässä, joiden joukossa kolme sataa franskalaista. Taistelu oli tuima, mutta Clive sai täydellisen voiton. Radsja Sahibin sotarahasto joutui voittajain saaliiksi. 600 sepoita, jotka olivat palvelleet vihollisen armeijassa, tulivat Clive'n leiriin ja otettiin brittiläiseen palvelukseen. Kondsjeveram antautui miekan iskutta. Arnin maaherra luopui Tsjundasta ja tunnusti Mahommed Alin.
Jos sodan johtaminen täydellisesti olisi uskottu Clive'lle niin siitä luultavasti olisi tullut pikainen loppu. Mutta se pelkurimaisuus ja kunnottomuus, joka osoittihe kaikissa niissä Englantilaisten toimissa, joissa Clive ei ollut saapuvilla, pitensi taistelua. Marattilaiset valittivat, että hänen sotilaansa olivat toista sukua kuin ne Brittiläset, joita he olivat tavanneet kaikkialla muualla. Tällä velttoudella oli seurauksena, ett'ei kovin pitkää aikaa kulunut, ennenkuin Radsja Sahib suuren armeijan etunenässä, jossa oli neljäsataa Franskalaista, näyttihe melkein St Georg'in linnan kanuunain alla ja pani englantilaisten siirtopaikan herrasmiesten tarhat ja huvilat autioiksi. Mutta Clive karkasi taas hänen kimppuunsa ja voitti hänet. Toista sataa Franskalaista tapettiin tahi otettiin vangiksi ja näistä oli suurempi vahinko kuin tuhansista maan syntyperäisiä sotilaita. Voittorikas armeija lähti taistelukentältä marssimaan St Davidin linnaa kohdin. Tie kulki Dupleix'in Voiton kaupungin ja sen uhkean muistopatsaan ohitse, joka oli määrätty muistuttamaan Franskalaisten voittoriemuja itämailla. Clive antoi hävittää sekä kaupungin että muistopatsaan maan tasalle. Emme luule hänen tehneen tätä yksityisestä tahi kansallisesta vihasta, vaan järkevästä ja syvämietteisestä politiikista. Kaupunki ja sen kopea nimi, pylväs ja sen ylpeät kirjoitukset olivat niitä temppuja, joilla Dupleix oli hurmannut yleisen mielipiteen Indiassa. Clive'n oli hävittäminen tämä hurmaus. Syntyperäisille oli opetettu, että Franska epäilemättä oli ensimmäinen valtio Euroopassa ja ett'eivät Englantilaiset yrittäneetkään kieltää siltä etusijaa. Ei mikään keino voinut olla tehokkaampi poistamaan tätä erehdystä kuin Franskalaisten voitonmerkkien julkinen ja juhlallinen hävitys.