Tuskin puolta tuntia myöhemmin hän kuuli Mirkovitshin raskaita askeleita portaista, ja silloin hänen onnistui karistaa tunteettomuutensa.
Vanha sosialisti oli koettanut Ivanin ovea, mutta huomatessaan sen lukituksi oli ilmeisesti mennyt pois jälleen. Ivan ei silloin tahtonut tavata häntä. Hän alkoi ajatella, ja ajatella hänen täytyikin rauhassa pelkäämättä ja täydellisesti häiritsemättä.
Madame Demidov, Venäjän hallituksen agentti, oli saanut haltuunsa sosialistisen veljeskunnan paperit. Se oli totta, mutta sen sijaan Volenskilla oli hallussaan papereita, jotka koko maailman silmissä leimaisivat madamen Venäjän poliisin vakoojaksi ja ikuisiksi ajoiksi estäisivät häntä enää harjoittamasta sitä ammattia. Jos tulisi yleiseen tietoisuuteen, että hänen paperinsa olivat joutuneet vääriin käsiin, niin hänen hallituksensa, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa, olisi tunnustamatta häntä agentikseen ja mahdollisesti kostaisi hänelle hänen huolimattomuutensa takia.
Oli siis selvää, että vaikka veljeskunta oli tällä hetkellä madame
Demidovin vallassa, oli kaunis venakko samoin veljeskunnan vallassa.
Ivan oli tyynesti ajatellessaan päässyt tähän tulokseen, kun tarjoilija oli tuonut hänelle vaaleanpunaisen, hyvältätuoksuvan kirjeen, joka oli jätetty hotelliin herra Volenskille annettavaksi, samalla kuin kirjeen kantaja odotti vastausta.
Se oli riemuhetki Volenskille. Nainen oli kirjoittanut järkevästi. Kumpaakaan heistä ei hyödyttäisi niin tasaväkisen taistelun loppuun asti taisteleminen.
"Madame. Tänä iltana klo 7.30 tulen luoksenne, kuten armollisesti olette pyytänyt minua, ja luotan siihen, että vihollisuutemme, kun yhteisesti olemme riisuutuneet aseista, vaihtuu ystävyyteen saksanpähkinäin ja viinin ääressä.
Teidän nöyrä ja harras palvelijanne
Ivan Volenski."
Hän lähetti tämän kirjelapun alas ja pukeutui nopeasti välttäen yhä tarkoituksellisesti juroa toveriaan, jota hän ei tahtonut tavata, ennenkuin hän voisi luovuttaa kohtalokkaat paperit hänelle.