Ikäänkuin peläten, että kardinaali muuttaisi mieltään, hän soitti kelloa ja käski ajamaan heti esille hänen ylhäisyytensä vaunut. Kardinaali, jota tämä vanha, vaikka ikuisesti uusi naisellisen uteliaisuuden piirre huvitti, sanoi, ettei hän viivyttelisi hetkeäkään, ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän hyvästeli väliaikaisesti, ja hänen vaunujensa kolina häipyi pian etäisyyteen.
Madame Demidov istui hetken aikaa aivan hiljaa, voimatta liikkua — ehkä se johtui voimakkaasta jännityksestä — kunnes ei enää voitu kuulla vaunun pyörien ääniä. Tämä nainen tuntui joutuneen turtumuksen, melkein tiedottoman huumauksen valtaan, nainen, joka tavallisesti oli niin tarmokas ja elämää uhkuva.
Mutta tämä ei kestänyt kauan. Vastavaikutus tuli pian. Kuinka ihmeissään hänen hienostunut vieraansa olisikaan ollut, jos hänen olisi suotu nähdä toisen näyn ja katsella eleganttia huoletonta maailmannaista tällä hetkellä, naista, jonka hän oli jättänyt makaamaan velttona nojatuoliin leikittelemään joutilaana savukkeella.
Innokkaana ja kiihtyneenä hän avasi kuumeisesti pöytälaatikkonsa ja luki uudelleen Eugenin tuomat tiedot tsaarin pojan katoamisesta ja kreivi Lavrovskin arkamielisistä puuhista. Silloin tällöin pääsi hänen tiukasti sulkeutuneiden hampaittensa välistä lyhyitä katkonaisia lausahduksia tuskin kuuluvasti. Ne olivat ikäänkuin tämän voimakkaan sisäisen kiihtymyksen varaventtiilejä.
Kohtalo oli siten johdattanut hänen tielleen avaimen suureen salaisuuteen. Hän värisi muistellessaan tuota kiusallista hetkeä Itävallan rajalla, jolloin kömpelön tai virkaintoisen tungettelijan kädet olivat sekaantuneet hänen raportteihinsa. Oh, se oli nöyryyttävää, matelevainen kohteliaisuus pilkkasi häntä, ja pilkka kohdistui epäilemättä häneen vaarallisena vihollisena. Venäjän hallituksen vakoojana. Sitten oli anteliaasti jaeltava rahaa huhujen tukahduttamiseksi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt estämään juorukelloja levittämästä — oh! vain kuiskeena — mielenkiintoista juttua, että madame Demidov, Wienin hienoston kukka, prinssien, kardinaalien ja kuninkaiden ystävä, sai suuret varansa vakoilemalla ulkomailla olevia maanmiehiään. Joitakin sellaisia huhuja pääsi liikkeelle, sitä ei ollut epäilemistä. Hän oli sen tuntenut toisinaan, vai oliko se vain mielikuvitusta? Kuitenkaan siihen ei oltu saatu varmuutta, eikä sitä olisi saatavakaan, sillä madame Demidov piti elämästään, iloisesta, loistavasta hovielämästä ja siitä ihailusta, minkä hänen kauneutensa ja rikkautensa herätti ihmisissä, sekä niistä ystävyyssuhteista, joita hänen kirkas älynsä ja viehkeät tapansa hänelle hankkivat.
Mikä oli hänen ammattinsa? Älkää arvostelko tätä liian ankarasti. Venäjänmaa on iso, mutta ankara isänmaa, joka vaatii kaikilta lapsiltaan palveluksia heidän varojensa ja kykyjensä mukaan. Meistä länsimaalaisista vakooja-nimitys on häpeällinen, me inhoamme sitä, jos sitä käytetään miehestä, emmekä voi sitä ollenkaan käsittää nuoren lahjakkaan naisen mainesanana. Mutta Venäjänmaalla, missä ehdottoman yksinvallan ympäri punoutuvat juonittelun ja salahankkeiden verkot, missä iskuja suunnataan keisarikunnan joka kulmalta valtion päämiestä kohti, joka kansanluokasta ja aina salakähmäisesti, täytyy näitä iskuja vastustaa vastaiskuilla, jotka ovat samoin salaisia, nopeita ja pimeitä. Vihollinen, joka on kätkeytynyt palatsin jokaisen pylvään taa, voi tulla kukistetuksi vain yhtä salaisilla keinoilla kuin se itsekin käyttää. Venäjä käyttää sellaisia keinoja suojellakseen itseänsä ja itsevaltiasta herraansa: moittikaa systeemiä, jos haluatte, mutta koettakaa sääliä sen useinkin vastentahtoisia palvelijoita.
Madame Demidov ei milloinkaan miettinyt, oliko hänen ammattinsa kiitoksen vai moittimisen arvoista, hän palveli maataan parhaimpansa mukaan, ja keimaili ihmisten kanssa kuten ennenkin, vaikka aina alttiina sen halveksumiselle.
Mutta tässä tapauksessa tuntui kohtalo todellakin laupiaalta. Heti kuin hän oli kuullut hänen ylhäisyytensä kiintoisan kertomuksen keisarin kynttilänjaloista, hänen kirkas älynsä oli päättänyt keksiä jonkin keinon salaisten kätköpaikkojen valtaamiseksi. Hetken kuluttua olisi kardinaali palannut kallisarvoisina kuormineen, ja madame Demidovhan oli ajanut perille vaikeampiakin hankkeita kuin oli kardinaalin pakottaminen uskomaan hänelle kynttilänjalkojen kuljettamisen Pietariin.
Tämä raportti, mikä sisälsi vain muutaman sanan, minkä raportin hän oli laatinut Eugenin kokoomista niukoista tiedoista tsaarin pojan katoamiseen nähden, olisi salaisessa kätköpaikassa varmasti tallessa. Raportti ei merkinnyt paljon, mutta koska se epäilemättä tulisi hallituksen käsiin ennemmin kuin mikään salaliittolaisten tiedonanto, voisi se olla jonkin verran arvokas. Madame Demidov, joka oli hyvin perehtynyt tämän kaltaisiin asioihin, oli varma, että tsaarin poika oli ryöstetty joidenkin pakottavien vaatimusten takia ja että hän oli panttivankina salaliittolaisten käsissä. Hän pääsi hyvin lähelle totuutta ajatellessaan asiaa uudelleen, ja huomasi samalla, kuinka avuton olisi Venäjän poliisi, vieläpä tsaari itsekin, kun Nikolai oli kadonnut ja vankina.
Että kreivi Lavrovski, joka oli tehnyt suuren rikoksen yksinkertaisuudessaan — päästäessään suojattinsa livahtamaan käsistään, yrittäisi päästä hänen jäljilleen joko mahdollisin tai mahdottomin keinoin, sitä ei ollut epäilemistä. Wienin salapoliisit olivat tunnettuja yli koko maailman viisaudestaan, ja lisäksi Furet’n kaltainen mies ei herättäisi vehkeilijöissä epäilyksiä samalla tavalla kuin Venäjän hallituksen kätyri. Mutta madame Demidov oli päättänyt näytellä pääosaa rohkean salaliiton paljastamisessa. Hän tiesi kuinka suuresti hallitus luotti hänen kykyynsä, ja tässä oli paras tilaisuus, mitä hänellä oli milloinkaan ollut, näyttääkseen heille, että hän oli ansainnut heidän luottamuksensa.