Hän oli täysin peloton nainen. Kun hän tahtoi täyttää velvollisuutensa, ei hän ollenkaan ajatellut omia vaarojaan kostonhimoisten vehkeilijöiden käsissä. Mutta hänen varustuksissaan oli heikko kohta — onkohan ihminen milloinkaan vailla sellaista kohtaa? — ja hänen heikkoutensa oli siinä, että hän pelkäsi, että maailma merkitsisi hänet polttomerkillä, kaikkien ystäviensä edessä, vakoojana.
Tuo nimi värisytti häntä, kun se jonkin asian johdosta tuntui häämöttävän hänen edessään, niinkuin tuona kauheana yönä rajalla, jolloin perikato tuntui uhkaavalta, ja kun hän vain ajattelikin sellaista kuiskailevan ympärillään niiden, jotka olivat pitäneet kunnianaan kuulua hänen tuttaviinsa, niin tuntui se sietämättömältä.
Ehkäpä hienoston naisen ylpeyteen, naisen, joka pelkäsi, että hänen täytyisi laskeutua alas säädystään, liittyi jonkin verran tuota salaista tunnetta, joka muutti tämän maailmallisen politikon joskus pelkäksi naiseksi. Se tunne toi aina hänen silmiinsä ikävöivän ja aran ilmeen, minkä hän niin harvoin antoi niissä viipyä. Ehkä hän ajatellessaan korkeita ja jalosukuisia ystäviään, jotka kääntäisivät halveksuvasti selkänsä Venäjän poliisin palkkaamalle vakoojalle, muisti ikävöiden erään ystävänsä, nuoren, ylimyksellisen puolalaisen, joka ikävä kyllä ajatteli häntä nykyjään niin vähän, mutta joka halveksisi häntä niin suuresti silloin.
Mutta nyt, jos kohtalo vain suosisi häntä hiukan aikaa vielä, jos hänen onnistuisi taivuttaa kardinaali antamaan hänen viedä kynttilänjalat Pietariin, hänen ei ollenkaan tarvitsisi pelätä ilmitulemista. Hän oli lukenut läpi paperit, ne raportit, jotka hän tahtoi toimittaa perille; jos salaiset kätköpaikat olivat sellaisia, jollaisiksi kardinaali oli ne kuvaillut, hän voisi uhmata rettelönhaluisimpiakin virkailijoita vaarallisella matkallaan rajan poikki.
Nyt taas kuului rattaiden kolinaa. Hänen ylhäisyytensä vaunut pysähtyivät porttikäytävään. Nopeasti silmätessään peiliinsä hän havaitsi, ettei hänen kasvoillaan näkynyt kiihtymyksen tai tunteen jälkeäkään. Hän sytytti taas savukkeen ja ojentautui pitkäkseen leposohvalleen, ja kun kolme minuuttia myöhemmin hänen ylhäisyytensä astui sisään kantaen kallisarvoista taakkaansa, hän ei voinut lukea muuta kuin kiihkeätä mielenkiintoa hurmaavan emäntänsä ilmeikkäiltä kasvoilta.
Siroilla sormillaan hän auttoi häntä purkamaan lukuisat kääreet, mitkä Ivan vain muutama hetki sitten oli niin luottavaisesti käärinyt kallisarvoisten korukalujen ympärille.
Taiteentuntijan innostus oli ilmeisesti rajaton, ja madame Demidov ei väsynyt kiittelemästä hurmaavia arvoesineitä..
"Mutta, hyvä Jumala!" hän huokasi, "kuinka hauraita ne ovatkaan".
"Eivät niin hauraita kuin luulette", sanoi hänen ylhäisyytensä, "sillä nämä kynttilänjalat ovat noin kolmensadan vuoden vanhoja, ja niitä ovat varmaankin monet kädet pidelleet, ja ne ovat kuitenkin vielä hyvässä kunnossa".
"Eivät aivan hyvässä, luulen", neiti vastasi, "sillä katsokaa! Tämän pienen Amorin käsivarsi on ikävä kyllä murtunut ranteesta kyynärpäähän asti."