"Se ei todellakaan ole välttämätöntä", sanoi madame ikävystyneenä, "minun matkatavarani on merkitty kauttakulkutavaraksi, ja minulle sanottiin selvästi Wienissä, että minua ei vaivattaisi näillä typerillä muodollisuuksilla".
"Pahoittelen, madame, mutta meidän ohjeemme ovat sangen ankarat, eikä meidän sallita jättää ketään vaunuihin eikä myöskään matkatavaraa", vastasi mies pontevasti osoittaen matkalaukkua, vaatearkkua ja matkavaippoja, jotka olivat pehmeillä sohvilla.
Madame Demidov tunsi tarpeeksi hyvin virkavallan käsittääkseen, että oli aivan hyödytöntä olla tottelematta tai edes vastustaa. Mies oli sangen kohtelias, suorastaan kunnioittava, mutta jos hän hiukankin vastustaisi, niin mies kutsuisi apua ja siirtäisi hänen matkatavaransa yhtään epäröimättä asemasillalle tai veisi ne tullikamariin, minne hänen olisi pakko niitä seurata.
Hän alistui kärsimättömästi huoaten ja valmistautui poistumaan vaunusta antaen Rozan ja miehen seurata perässä kantaen hänen tavaroitaan. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mitä hän ei olisi sallinut pahimmankin itävaltalaisen tullinuuskijan tarkastaa. Hänen raporttinsa ja paperinsa olivat tällä kertaa turvassa keisarin kynttilänjalkojen salaisissa säiliöissä. Nämä hän oli pannut matkalaukkuunsa ja kiinnittänyt niihin silmiinpistävän lapun: "Posliinia, varovasti, hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta." Paketti voitaisiin avata nimilapun totuuden selvillesaamiseksi, mutta ei kukaan voisi arvata, että venäläisen agentin raportit olivat kätkössä niin hentojen taide-esineiden sisällä.
Kaikesta tästä johtui siis vain turhaa vaivaa ja rasitusta, ja madame Demidov saapui pian tullikamariin palvelijattarensa ja kohteliaan, vaikka kiusallisen tullimiehen seuraamina, jotka kantoivat hänen tavaroitaan.
Hänen isot matka-arkkunsa olivat virkahuoneessa, ja koska ne oli rekisteröity, niitä ei avattu, vaan ne merkittiin Itävallan tullin leimalla merkkinä siitä, että niiden sallittiin kulkea Itävallan rajan poikki häiritsemättä.
"Onko teillä, madame, sitäpaitsi muita pieniä matkalaukkuja?" kysyi eräs virkailija, joka oli kääntynyt Rozan laukun puoleen ja kääri auki matkavaippa- ja sateenvarjomyttyä, jonka hän oli laskenut pöydälle.
"On! Minulla on matkalaukku ja vaatearkku. Roza", hän sanoi, "avaa ne, tässä ovat avaimet".
"Minä en kantanut neidin matkalaukkua enkä vaatearkkua", sanoi palvelijatar, "tullivirkailija kantoi niitä. En näe niitä juuri tällä hetkellä, hän lienee laskenut ne jonnekin."
"Hae ne heti. Sinun ei olisi pitänyt antaa kenenkään pidellä niitä. Tiedäthän etten ole sallinut kenenkään muun kantaa matkatavaroitani kuin sinun."