Eilen matkustajain tavaroita tarkastettaessa Oderbergissa kello kuuden aikaan aamulla tapahtui rohkea varkaus.
Kun Madame Demidov, ylimyspiireissämme hyvin tunnettu nainen, poistui vaunuosastostaan, tullimiehen valepuvussa oleva mies tarjoutui kantamaan hänen vaatelaukkuaan ja matkalaukkuaan. Mies näytti seuraavan häntä tavaroiden kanssa, ja vasta neljännestuntia myöhemmin madame Demidov totesi, että mies ja kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Madame Demidov ilmoitti, että laukku sisälsi joitakin hyvin arvokkaita esineitä. Hänen huomattiin suuresti kiihtyneen, kun hän sai kuulla menetyksestään. Asia on poliisin huostassa, joka on jo päässyt jäljille."
Lukija käsittää hyvin, mitä tämä uutinen lehdessä merkitsi Volenskille. Kun kaikki jo jonkin aikaa oli ollut rauhallista ja varmaa, tuntui isku lankeavan hänen päälleen melkein huumaavan voimakkaana. Lehti putosi hänen kädestään, ja noin kymmenen minuuttia istui hän tuijottaen tyhjyyteen kykenemättä ajattelemaan tai mitään suunnittelemaan, ja hänen aivonsa melkein kieltäytyivät pitämästä asioita tosina ja kaikkia niistä johtuvia hirmuja. Vain muutama tunti sitten nuo paperit, jotka hän oli niin kevyellä mielellä kätkenyt luulemaansa maailman turvallisimpaan paikkaan, minkä hän voi keksiä, olivat kaitselmuksen ihmeellisellä avulla välttäneet Venäjän nokkelimman naisen silmiä — itse mitään tietämättä nainen kantoi nuoren nihilistikoplan salaisuuksia varmassa tallessa rajan poikki suoraan poliisin kitaan — hän, joka itsekin oli agentti ja vakooja.
Tilanne oli vaarallinen. Volenski oli pelännyt, että jokin mitätön sattuma voisi yhdennellätoista hetkellä petkuttaa häntä, mutta se sattuma oli niin mieletön, että hänellä oli vieläkin rohkeutta nauraa itsekseen omituiselle yhtymykselle, että poliisiagentti joutui kuljettamaan nihilistien papereita rajan poikki. Ja korkeintaan parissa päivässä hän olisi saanut paperit takaisin ja palauttanut ne tovereilleen, ja kun kaikki taas olisi ollut turvallista, hän olisi voinut nauraa omille kauhunkuvilleen. Mutta, kuinka suuresti nyt olikaan tilanne muuttunut. Varastetut paperit olivat tällä haavaa varkaiden tai varastettujen tavarain piilottajain armoilla, jotka tietenkin koettaisivat hyötyä kaappauksestaan niin paljon kuin suinkin. Sillä kynttilänjalkojen salaisuus ei pysyisi salassa kauankaan, kun ne olisivat joutuneet kuriositeettikauppiaan käsiin, jotka kauppiaat ovat niin perehtyneitä sellaisiin asioihin…Ja Ivan kauhistui ajatellessaan, kuinka täydellisesti hän tovereineen oli nyt roistojen vallassa. Käytettäisiinköhän papereita kiristykseen, ilmiantoon vai niihin?
Palvelija oli tullut takaisin hetki sitten ilmoittamaan sihteerille, että oli aika lähteä, jos hän aikoi matkustaa Kassa-Oderbergin junassa, mutta Ivan oli kärsimättömästi sanonut, että hänen suunnitelmansa olivat muuttuneet. Hän ei aikonut lähteä sinä aamuna.
Kun mies oli jättänyt hänet yksin, hän otti taas esille Fremdenblattin ja luki kohtalokkaan kirjoituksen moneen kertaan, kunnes hänen kivistävät ohimonsa alkoivat tykyttää rajusti ja kirjaimet tanssia hänen kirvelevien silmiensä edessä, ja hän tunsi päätänsä huimaavan ja pyörtyvänsä uutta tuntematonta kauhua ajatellessaan.
"Poliisi on jo päässyt jäljille", hän mutisi. "Millä tavalla jäljille?
Ja mitä tapahtuisi, jos se löytäisi varastetut tavarat?"
Matkalaukku tietenkin avattaisiin ja kaikki tavarat tutkittaisiin ja palautettaisiin madame Demidoville, joka sen jälkeen luultavasti hyvinkin mielellään antaisi kynttilänjalat takaisin Volenskille ja vierittäisi kaiken vastuun hartioiltaan. Mutta sitä ennen käsittelisivät niitä kymmenet kädet: ensin varkaat, sitten poliisi, sitten virkamiehet, joista kuka tahansa voisi koskea salaista jousta, ja silloin —?
Volenski koetti varmistua siitä, että tämä mahdollisuus oli hyvin pieni, että salaiset säiliöt olivat hyvin kätketyt, jouset kovin jäykät, jotka antaisivat perään, vain lujasti puristettaessa. Mutta kuitenkin hän tuli levottomaksi, hänen oli mahdoton istua hiljaa, ihmisiä täynnä olevat kadut tuntuivat houkuttelevan häntä, ja hän toivoi epämääräisesti, että hän kuulisi tuoreita uutisia kahviloiden ihmisryhmien keskeltä, kuinka tämä varkausjuttu oli nyt kehittynyt. Varmaankin kaikki ihmiset pohtivat vilkkaasti asiaa.
Hän otti hattunsa ja lähti kävelemään Kolowratringiä pitkin oopperaa kohden. Vaisto — itsesäilytysvaisto — kuiskasi hänelle, että hänen oli hillittävä itsensä eikä annettava kenenkään ohikulkevan muukalaisen huomata hänen omituista kiihtymystään, villiä, rajua katsettaan. Hän käveli hiljalleen erääseen isoon kahvilaan puristaen siellä täällä jonkun kättä ja tervehtien joitakuita. Tuntui omituiselta, ettei kukaan hänen kohtaamistaan puhunut Oderbergin varkaudesta. Volenski ei voinut käsittää, että niin tärkeä tapahtuma hänelle voisi tuntua toisista niin yhdentekevältä. Hänen ympärillään ja hänen kanssaan keskusteltiin vain uudesta oopperasta, odotetusta hallituspulasta ja Gallmeyerin viimeisestä menestyksestä, mutta kenestäkään ei madame Demidovin matkalaukun varkaus ollut mitenkään huomattava, eikä Volenski uskaltanut ruveta keskustelemaan asiasta itse. Hän pelkäsi, että hänen äänensä voisi väristä, että hänen tuskaiset silmänsä paljastaisivat hänen kiihtymyksensä.