Hän kuunteli kärkkäästi uutisia, huomautuksia ja kulki toisesta kahvilasta toiseen, mutta vain kerran hän kuuli mainittavan varkaudesta. Eräs nuorukainen sanoi toiselle, että epäilemättä madame Demidovin jo oli onnistunut saada poliisi varkaiden jäljille: hänhän oli perehtynyt poliisin asioihin itsekin. Toinen nuori mies nauroi ja asia unohdettiin.
Kaksi tuntia kului hitaasti. Pakollinen toimettomuus painoi raskaasti Volenskin mieltä. Tuntemattoman pian tulevan ratkaisevan tapahtuman väsyttävän odottamisen tuottama jännitys alkoi rasittaa häntä, ja hän poistui keskikaupungin vilkkailta kaduilta mennäkseen kaukaisemmille ja hiljaisemmille kaduille, missä hänelle tarjoutuisi hieman vapautta ja missä hänen ei tarvitsisi niin kovin hillitä kiihtymystään.
Niin hän oli päätynyt Fremdenblattin toimitustalon eteen, missä oli vilkasta hyörinää ja melua, mikä todisti, että ensimmäinen iltapäiväpainos lähetettiin kaupungille. Hän kiitti sattumaa, joka oli ohjannut hänen askeleensa tälle suunnalle ja osti numeron lehteä ja ryhtyi innokkaana tarkastelemaan sen sisältöä.
Ah, kas siinä! Ilmeisesti uusia tietoja!
"Oderbergin varkaus.
Rajapoliisimme on jälleen osoittanut erinomaista kykeneväisyyttään ja toimintanopeuttaan, mistä se on tullut tunnetuksi. Varas, joka vei madame Demidovin matkalaukut Oderbergissa eilen aamulla, vangittiin 'Heinrich Marshall’-nimisen ravintolan yksityishuoneessa samassa kaupungissa, jonne hän oli paennut rikostoverinsa kanssa jakaakseen saaliin. Kun poliisi tunkeutui huoneeseen, molemmat varkaat ilmeisesti riitelivät kovaäänisesti eräistä pienistä koristeista, joita oli karissut lattialle. Mies, joka on tunnettu rikollinen, jota poliisi kauan on etsinyt, tuntui olevan niin kiivastunut tai muutoin niin pelästyksissään, ettei hän yrittänytkään paeta, mutta hänen toverinsa, joka sivumennen sanoen on nainen, onnistui paeta ikkunan kautta siepattuaan muutamia tavaroita mukaansa. Mutta eräs poliisi tunsi hänet, ja luultavasti hänetkin nyt on vangittu.
Poliisille oli suureksi avuksi vangitsemisessa muutamat aseman kantajat, joita, kuten kerrotaan, innosti madame Demidovin lupaama iso rahapalkkio. Heidän tyytymättömyytensä ja suuttumuksensa oli sentähden suuri, kun nainen väittäen, että pari kallisarvoista esinettä oli vielä kadoksissa, kieltäytyi maksamasta mitään palkkiota löydetyistä esineistä. Hän tuntui olevan kovin kiihtynyt ilmoittaessaan asian oikeudessa ja selitti kiihtymyksensä johtuvan siitä, että kadoksissa oleviin tavaroihin kuului pari hyvin kallisarvoista antiikkista, kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka eivät olleet hänen omaisuuttaan, mutta jotka oli luovuttanut hänen erikoiseen huolenpitoonsa eräs ystävä, jonka nimeä hän kieltäytyi ilmaisemasta. Naisen kova mielenliikutus koko kuulustelun aikana on herättänyt huomiota."
Lehti putosi Volenskin käsistä, ja hän seisoi kadulla katsellen tyhjyyteen melkein hoiperrellen, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa. Kauheinta tässä näytelmässä, joka tapahtui hänen ympärillään oli se, että vaikka hän oli se henkilö, jota juttu enimmän koski, hänen oli aivan hyödytöntä, jopa suorastaan vaarallista millään tavalla sekaantua siihen. Eikä hänen kärsimyksistään ollut suinkaan pienin se, että hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi tekemään mitään, mikä pelastaisi hänet tovereineen pelottavasta kauheasta iskusta, joka voisi koska tahansa musertaa heidät. Mutta nyt oli tullut vakavan harkitsemisen hetki. Tuli olemaan ehdoton pakko — Ivan tunsi sen — että hänen täytyi suunnitella jokin varma keino asioiden selvittämiseksi, hänen täytyi ottaa käytäntöön jokin menettelytapa, päättää, missä määrin hänen oli ilmoitettava tovereilleen ja etsiä heidän apuaan ja neuvojaan. Mutta sitä varten oli rauha tarpeen, ja Volenski suuntasi nyt askeleensa hotellia kohden tuntien, että hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä hänen ylhäisyytensä kirjeenvaihtoa, kuten hän oli jo kauan tehnyt. Kotimatkalla muistui hänen mieleensä kaikenlaisia rauhattomia ajatuksia ja olettamuksia, probleemi, jonka ratkaiseminen merkitsisi hänelle ja hänen ystävilleen joko elämää tai kuolemaa.
Lukittuaan työhuoneensa oven Ivan päätti tarmokkaasti karkoittaa kaikki ikävät ajatukset ja antautua isäntänsä työhön. Hän kirjoitti kaikki tärkeät kirjeet, lajitteli ne, jotka hänen tuli lähettää hänen ylhäisyydelleen, järjesti kaikki hänen työtänsä koskevat paperit, ja vasta myöhään yöllä, kun palvelija toi hänelle valoa, hän piti pienen lepohetken ja kertasi mielessään kaiken, mitä hän muisti tärkeiden paperien katoamisesta, ja hän mietti uudestaan kaiken sen, mitä hän aikoi tehdä.
Hänelle oli tehnyt hyvää ahkerasti työskenteleminen sekä ruumillisesti että sielullisesti. Hänen aivonsa olivat nyt selvemmät ja hänen hermonsa vähemmän rasittuneet kuin silloin, kun hän oli kulkenut joutilaana ja rauhattomana pitkin katuja.