Hän ei olisi tahtonut luopua kaikesta toivosta. Hänen luonteensa oli sangviininen ja suruton, eikä hän tahtonut antaa epätoivolle valtaa. Hänen aivoissaan oli jo muodostunut suunnitelma, epäselvä aate, johon tarvittaisiin autioitten katujen hiljaisuutta, jotta se kypsyisi.
"Koska me emme ole löytäneet mitään, joka kuuluu minulle, täältä", hän sanoi konstaapeli Meyerille, kun tämä oli astumaisillaan ulkona odottaviin vaunuihin, "niin ei minun tarvinne seurata teitä hänen armonsa virastoon. Mitä te arvelette?"
"Se on tietenkin teidän asianne, hyvä herra", vastasi Meyer. "Minun on tehtävä vain sangen lyhyt raportti naisen poissaolosta ja kaikesta varastetusta tavarasta. Myös siitä, että meidän kaksi toveriamme on epäilemättä jäljillä, sillä en näe heitä missään lähettyvillä. Hänen armonsa saa sitten päättää, kannattaako mennä Kaiser Franziin tänä iltana, jotta hänet ehkä löydettäisiin sieltä, vai onko se jätettävä siksi, kunnes hän palaa kotiinsa."
"Luulen, että jälkimmäinen teko on paljon parempi vaihtoehto", sanoi Ivan nopeasti, "mutta asia ei liikuta minua. Oletteko hyvä ja sanotte hänen armolleen, että koska omaisuuttani ei ole löydetty, niin tulen hänen luokseen huomenna aamulla jälleen, ja sillävälin ilmoitan asiasta madame Demidoville?"
Konstaapeli Meyer ja hänen apulaisensa kumarsivat Ivanille ja astuivat vaunuihin. Volenski odotti jonkin aikaa, kunnes pyörien äänet häipyivät etäisyyteen, sitten ottaen savukkeen laatikostaan hän sytytti sen hyvin miettiväisenä ja lähti astelemaan Ringstrassea kohden kasvoillaan tuskallinen, mutta päättäväinen ilme.
XI
Volenski-parka oli alkanut näyttää kovin rasittuneelta ja huolten painamalta. Viimeisten päivien mielenjännitys alkoi vaikuttaa häneen. Hän ei huolehtinut niin suuresti puvustaan enää, hänen käyntinsä oli tullut veltoksi ja hänen muuten niin vilpittömille, vaikkakin uneksuville kasvoilleen oli ilmestynyt melkein luihu ilme. Hän huomasi sen, kun hän saavuttuaan loistavasti valaistujen kahviloiden tienoille, joita kahviloita sijaitsee Opernin ja Kolowratringin kummallakin puolella, näki kasvonsa isossa peilissä, joita sijaitsee liikkeitten ikkunoitten sivuilla, ja näki kravattinsa siivottomuuden ja vaatteidensa pölyisyyden. Hän katsoi kelloonsa. Se oli vasta yhdeksän. Oli riittävästi aikaa mennä kiireisesti hotelliin ja korjata puvun ilmeiset puutteet, ennenkuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, jonka hän nopean päättäväisenä oli asettanut päämääräkseen.
Mitä huolellisimmin hän alkoi muuttaa vaatteitaan pannakseen ylleen tavanmukaisen mustan ja valkoisen iltapuvun unohtamatta napinreiästään kukkaa tai taskustaan esiinpistävää hienoa nenäliinaa. Hän koetti näyttää täydelliseltä kaupunkilaiskeikarilta — joutilaalta, hienolta ja iloiselta — jollaista osaa hän oli näytellyt suurimman osan elämästään, niin että se oli tullut melkein hänen toiseksi luonnokseen. Ja erikoisesti hän tahtoi karistaa päältään kaiken, mikä olisi muistuttanut kiusaantuneesta salaliittolaisesta, joka tuntee, että hänen jäljillään ollaan, ja pelkää joka askeleella kohtaavansa tuomionsa.
Ei ollut epäilemistä, että siitä kohtalokkaasta hetkestä asti, jolloin kynttilänjalat varastettiin Itävallan rajalla, kohtalo kangasti synkkänä heidän edessään, ja hän oli yksin kohdannut vaarat ja vastukset taistellen säälimätöntä sattumaa vastaan. Heti alusta alkaen hänet olivat ympäröineet mitä vaikeimmat yhteensattumat, ja kun onni oli kääntymäisillään, tapahtui jokin vastainen aivan yllättävä tapahtuma, joka mursi hänen kaikki mahdolliset toiveensa. Ensin sattui kardinaalin onneton ajatus luovuttaa kynttilänjalat madame Demidoville, sitten Oderbergin varkaus, sitten pakeni toinen varas mukanaan juuri ne esineet, jotka olivat hänelle niin suunnattoman tärkeitä. Sitten ainoa suuri tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla illalla ilman Grete Ottlingerin ihmeellistä onnea tai aavistusta, kun hän otti saaliin mukaansa.
Mutta kaikesta tästä onnettomasta sekasotkusta toivoton nuori mies oli keksinyt uuden toivon säteen. Hän tuskin uskalsi luottaakaan siihen, mutta hän sai sen johdosta arvaamattoman onnen toimia itse, ryhtyä todella toimenpiteisiin koettaakseen pelastaa itsensä ja toverinsa kauheasta asemasta, minne hänen hyvää tarkoittava virheensä oli heidät vienyt. Se merkitsi, että äly ja viekkaus voisi vielä pelastaa paljon ja että hän sillä aikaa voisi olla ainakin vapaa toimettomuuden sietämättömästä tuskasta, hänen ei tarvitsisi odottaa, väsyneenä odottaa sitä musertavaa iskua, joka voisi millä hetkellä tahansa yllättää heidät.