Ivan katseli ympärilleen kauhistuneena. Hän ei milloinkaan ollut ollut sellaisen kurjuuden todistajana, se oli saastaista ja tympäisevää, sitä kuvasi jo tämä huonekin, kirjavat nauhankaistaleet, puoleksi tyhjät pahanhajuiset kauneusvoiderasiat, ja häntä ällötti ajatellessaan sitä kaunista käsitystä, mikä hänellä ja hänen tovereillaan oli "kansasta", köyhistä, joiden tuli tulevaisuudessa säätää lakeja ja hallita valtakuntia, "kansasta", josta he puhuivat niin paljon ja tiesivät niin vähän, "kansasta", jonka miehet ja naiset elivät tuolla tavalla.
Sitten hän havahtui mietteistään ja tuijotti tyrmistyneenä ympärilleen. Lipastoa lukuunottamatta hän ei voinut nähdä mitään, minne keisarin kynttilänjalat olisi voitu piilottaa ja hänen otsalleen ilmestyi kylmää hikeä, kun hän kääntyi konstaapeli Meyerin puoleen ja kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä.
Konstaapeli kohautti taas olkapäitään. Sitten osoittaen vuodetta hän käski miehensä kääntämään patjan nurin.
"Tahtoisitteko etsiä tästä lipastosta?" hän hymyili ivallisesti puhutellessaan Volenskia. "Minun mielipiteeni on, että lintu on paennut ja ottanut aarteensa mukaansa."
Ivan ei odottanut toista käskyä. Hän oli jo tyhjentämässä laatikoita heittäen nauhoja ja riepuja sikin sokin lattialle. Toivo hupeni nopeasti. Tämä kultainen hetki, josta hän oli toivonut niin paljon, osoittautui hyödyttömäksi. Oivallinen tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla tässä pimeässä huoneessa, meni hukkaan. Hän oli puoleksi pyörtymäisillään ilman ummehtuneisuudesta ja kokemansa katkeran pettymyksen hermojännityksestä, eikä Ivan uskaltanut antaa konstaapelin katsahtaa kasvoihinsa peläten, että terävänäköinen poliisi huomaisi hänen omituisen mielenliikutuksensa ja voisi johtua päätelmiin, jotka hän voisi myöhemmin ilmoittaa päällikölleen.
"Minusta tuntuu", sanoi Meyer vihdoin, "että kulutamme aikaamme täällä hukkaan. Nainen on ilmeisesti ottanut mukaansa varastamansa arvoesineet, ehkä sentähden, että hän aina odottaa poliisietsintää ollessaan poissa tai ehkä hän on todella mennyt myymään niitä. Joka tapauksessa, herra", hän lisäsi, "luvallanne jätämme asian täksi kertaa ja kerromme toimenpiteemme päällikölle".
Ivan oli kokonaan tyhjentänyt laatikot ja käänteli nyt kärsimättömästi kirjeitä ja papereita, jotka olivat sikin sokin lipaston päällä. Puoliksi poikki vääntynyt, melkein täydellisesti haalistunut valokuva oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se esitti jotenkin karkeita, leveitä naisen kasvoja, joissa oli tummat, julkeat silmät ja leveä naurava suu. Hän tuumi, olikohan tämä se nainen, joka piti heidän kohtaloaan kömpelöissä törkeissä käsissään ja tuliko hänen kysyä konstaapeli Meyeriltä, oliko siinä Grete Ottlinger.
"Onko nainen tässä?" hän kysyi viimein tullen äkkiä päättäväiseksi ja kääntyen poliisin puoleen näyttäen valokuvaa.
"On kyllä", vastasi Meyer vilkaistuaan sitä nopeasti. "Ei hän ole mikään kaunotar, vai kuinka?" hän lisäsi nauraen.
Kun toinen mies oli avannut oven, konstaapeli valaisi lyhdyllään ilmeisesti halukkaana lähtemään hämärästi alhaalla olevaa käytävää, Volenski, seuraten äkillistä mielenjohdetta, pani valokuvan taskuunsa, ja silmäten vielä kerran likaista asumusta, mihin hän oli astunut niin toivehikkaana, hän seurasi Meyeriä kapeita portaita alas.