Konstaapeli Meyer hyppäsi alas Ivanin ja toisen poliisimiehen seuraamana, ja silmäten nopeasti ja tutkivasti näköjään autiota katua hän käveli epäröimättä erästä edessään olevaa isoa porttikäytävää kohden. Talo kuului isojen rumannäköisten neliömäisten ja koristelemattomien rakennusten ryhmään, siinä oli parveke, joka kulki pitkin ensimmäisen kerroksen julkisivuja koko kadun pituuden ja iso avoin ajoportti, joka johti nelikulmaisen pihan kautta rakennusten takana oleviin asuntoihin. Portinvartijan asunto oli oikealla puolella leveiden kiviportaiden juurella, jotka veivät talon kadun puolella oleviin huoneistoihin, mutta kukaan ei vartioinut huoneistoja, jotka olivat pihan puolella: siellä ei ollut mitään vartioitavaa, sillä asukkaat kuuluivat enimmäkseen Wienin köyhimpiin luokkiin, joilla ei ollut mitään varastamisen arvoista.
Joukko naisia, joilla oli epäsiistit tukat ja likaiset esiliinat, lakkasi juttelemasta, ja he nyökkäsivät toisilleen merkitsevästi kohauttaen isoja, karkeita, paljaita olkapäitään, kun he näkivät poliisin univormun. Ja eräisiin ikkunoihin ilmestyi päitä, kun konstaapeli Meyerin ja hänen seuralaistensa raskaat askeleet kaikuivat pihan kivityksellä.
Kun he olivat päässeet synkille ja kapeille kiviportaille, jotka johtivat ylempiin kerroksiin, konstaapeli Meyer kääntyi Ivanin puoleen.
"En näe ketään ystäväämme täällä, päätän siitä, että nainen on mennyt ulos."
"Sitä parempi", sanoi Volenski, "meitä ei sitten ole kukaan häiritsemässä. Luulen, että talonväki on tottunut tällaiseen, sillä he eivät paljon välittäneet virka-asustamme eivätkä läsnäolostamme."
Konstaapeli kohautti olkapäitään ilmaisten sillä, ettei hän välittänyt mahdollisista häiriöistä ja lisäsi:
"Tämä talo on eräs Wienin pahamaineisimpia. Siinä asuu melkein yksinomaan Grete Ottlingerin kaltaisia naisia. Heidän asuntojensa poliisitarkastus on sangen tavallinen tapahtuma, ja luullakseni sen asukkaat ovat kaikki viettäneet jonkin aikaa joko vankilassa tai sairaalassa."
Nämä kolme miestä alkoivat nyt varovaisesti nousta pimeitä kiviportaita ylös pitäen kiinni kapeasta rautaisesta käsinojasta ja tunnustellen tiensä äärimmäisen varovaisesti. Konstaapeli Meyer, joka oli etunenässä, tuntui olevan hyvin varma matkansa päämäärästä, sillä hän pysähtyi aivan epäröimättä jonnekin viidennen kerroksen tienoille, ja kulkien läpi pimeän käytävän hän tarttui erään käytävään avautuvan oven kädensijaan.
Mutta ovi tuntui olevan lukittu, ja koputettuaan pari kertaa lujasti oveen konstaapeli heittäytyi leveine hartioineen heikon laudoituksen päälle ja mursi sen helposti.
Huone, jonne miehet nyt tulivat, oli vain himmeän valonkajastuksen valaisema, joka tunkeutui sisään ikkunan kautta alhaalta pihasta. Konstaapeli sytytti tulitikun ja lyhtynsä. Silloin huone näkyi kaikessa likaisuudessaan ja inhoittavuudessaan. Siinä oli rautasänky, jota peitti repaleinen kirjava vuodepeite ja joka sijaitsi vastakkaisen seinän keskellä. Oikealla puolella heidän sisään astuessaan oli tiiliuuni, jonka useimmat tiilet olivat halki ja puoleksi irti. Sitten oli huoneessa karkeasti maalattu lipasto, jonka laatikoista monet olivat auki, joten niistä näkyi sekaisin olevia likaisia pitsejä ja virttyneitä nauhakkeita. Pari kolme raihnaista tuolia nojasi seinää vasten, ja pesupöytä, jossa oli rikkinäinen pesukannu ja säröinen vati, täydensi tämän kurjuuden ja alennuksen tyyssijan kalustoa. Lattia oli paljas, seinät olivat pesemättömät ja karkeat. Ikkunalaudalla oli kuvastin ja pari puuterirasiaa ja kosmeettisia aineita. Lipaston päällä oli sotkuisia papereita ja joitakin haalistuneita valokuvia.